Loppusyksyn tumma kylmyys tarttuu olkapäihin kuin vanhan eukon sinertävän viileät kourat. On aika sytyttää kynttilä esivanhemmille ja poiskäyneille. On aika tunnustella syvimpiä, raskaimpia ja pimeimpiä tunteita omassa sielussa. Kekrin, Halloweenin ja Samhainin aika muistuttaa meitä kuoleman läheisyydestä. On aika surra, on aika olla alakuloinen, on aika hyväksyä nämä tunteet ihmismielen kirjossa. Vanhat surut on surtava, annettava ne maan multiin lumipeitteen alle, hangen ja pakkasen puhdistettavaksi, jotta karaistuva maa olisi keväällä valmis uuteen kasvuun, uuteen iloon ja uuteen elämään.
Yön pimeydessä kiipeän takapihan vanhalle kiviaidalle. Pystyyn lakastuneet maitohorsmat ja nokkoset nojaavat kumisaappaiden varsiin. Yötuuli puhaltaa myrskyisenä ja heittää vaahteranlehtiä jalkoihin. Varpaat hakevat tasapainoa, kumisaappaan kannat lipsuvat jyrkillä kivillä. Äänettömässä pimeydessä tunnen hengitykseni nousevan höyrynä taivaalle.
Punon mielessäni juuret, jotka kiertävät selkärangan nikama nikamalta ja laskeutuvat häntäluusta takareisien ja pohkeiden kautta aidan kiville. Ne painuvat kivien lomasta mustaan kylmään maahan. Selkärankani kohoaa puunrunkona maasta, käteni levittyvät oksiksi ja hiukseni hulmuavat latvuksena. Ihminen on elämänpuu. Ihmisen on aika kukoistaa. Ihmisen on aika levätä ja olla hiljaa.
Lasken väsymyksen, uupumuksen ja kuluneen vuoden taakan juuria pitkin maahan. Annan käteni pudota kupeille. Pään painua rintaa vasten. Talvi ottaa omansa, annan horroksen ja levon täyttää kehoni. Taas keväällä on aika nostaa maasta uusi voima ja antaa elämänpuun kasvaa uuteen loistoon. Nyt on aika surra, nyt on aika levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti