Rautakanki ja nostatettu karhu

Muuan sukulaiseni syntyi reilut sata vuotta sitten erämaan ja kasvavien kyläyhteisöjen murrokseen. Metsästäjä-keräilijäkulttuuriin nojaava Lappi alkoi saada sähkölinjoja ja muutamia sotiakin tuli sekoittamaan arjen verkkaista kulkua.

Hän työskenteli kotipitäjässään noitana. En tiedä tekikö hän työkseen jotakin muutakin, vai tuliko elanto kalastamalla ja metsästämällä kuten muillakin paikallisilla. Minun isoisäni tienasi muutaman kolikon tekemällä puusta kelkkoja, astioita ja veneitä. Sekä isoäitini että isoisäni noitailivat, eli lukivat luonnonmerkkejä ja näkivät haltioita, näkyjä ja enneunia. Tiesivät ennalta. Osasivat varautua. Auttoivat köyhiä. Mutta jos tarvittiin voimakkaampaa taikuutta, kutsuttiin noita paikalle.

Noita suojasi karjan, mikä oli tärkeä toimi keskellä erämaata. Pari lehmää ja lammasta turvasivat ruokavarannot koko vuodeksi, joten niiden hyvinvointi oli tärkeää. Noita käytti suojaamiseen ehkä omaa voimaansa, ehkä avuksi nostatettua luontoa, mutta takuuvarmasti raudan väkeä eli raudan voimaa. Tämä alkemiasta juontuva maaginen teko yhtyi Lapissa kansanuskoon, jossa raudan ajateltiin edustavan samaa voimaa kuin veren. Rautakangella noita piirsi suojaavan kehän lehmien laitumen ympärille. Erityisen tärkeää tämä oli aikoina jolloin karhu kierteli etsimässä karjan joukosta ruokaa.

Karjan suojaamisesta noita sai maksun rahana tai joskus vaihdantatalouden hengessä yhtenä lehmänä. Muistan lapsuudestani kertomuksen, jossa eräs suojaloitsun tilannut isäntä jätti lupaamansa lahjalehmän antamatta noidalle. Tämä totesi, että vastavuoroisuuteen ei ahneus kuulu ja nostatti eli kutsui metsästä paikalle karhun. Noita purki lehmihaan ympäriltä suojauksen ja karhu kävi nappaamassa itselleen palkkioksi luvatun lehmän.

En näe tarinassa opetuksena niinkään kostoa vaan sen, että vastavuoroisuuden lakia on kunnioitettava ja jokaiselle palkkansa annettava, muuten saa ansionsa mukaan. Äärirajoilla eläessä arktisessa luonnossa lupaukset on pidettävä. Tunturissa ja metsissä toiseen täytyy voida luottaa. Yleensä vaihdantaan ja vastapalveluksiin perustuva yhteisö on toiminut hyvin.

Luottamusta tarvittiin myös silloin, kun noita kertoi ennalta nähdyn tiedon jostakin tulevasta asiasta. Tämä saattoi tarkoittaa tulevaa sotaa tai tulipaloa, jonka vuoksi oli siirrettävä omaisuutta piiloihin tai jopa purettava hirsitalot ja siirrettävä ne toiseen paikkaan. Onneksi luottamusta on nykyäänkin.

Toiset tietävät, että toiset Tietävät.

Beltanesta pikkuisen, vapusta vähäsen

Kelttiläisessä kulttuurissa Beltane oli keväinen tulijuhla. Puoli vuotta Samhainista alkaen oli vietetty kylmässä ja pimeässä. Beltanen kunniaksi sytytettiin kokot ja kevät otettiin vastaan luonnon hedelmällisyyttä tulenliekeillä herätellen. Tänäkin päivänä Beltane on monen pakanan, druidin ja wiccan suosikkipyhä. Suomessa sitä juhlitaan karkeloiden Vapun nimellä.

Lasten kanssa pakanallisten vanhojen juhlapäivien sisältö muodostuu leikin ja ilon kautta. Beltanen lähestyessä tutkimme heräävää kevättä. Ensimmäinen muurahainen kömpii polulla. Keltaiset ja violetit kukat ovat puhjenneet puron varrelle ja tienlaitaan. Aurinko on illalla niin myöhään näkyvissä, että pienin saa pistää unille yhtä aikaa sen kanssa. Lausumme yhdessä hyvän yön toivotukset molemmille ja nautimme lisääntyneestä valosta. Luonnon hedelmällisyys näkyy kurhertelevina lintuina ja kisailevina jäniksinä.

Suomessa vappuperinteeseen eivät noidat yhdisty samalla tavalla kuin germaanisessa folkloressa, jossa noitasapattia vietetään Brocken-vuorella Walpurgisnachtina eli Valpurinyönä. Kokkoja on kyllä poltettu suojaus- ja puhdistusriitteinä. Lapissa suuria kokkoja poltetaan juuri vappuna siinä missä etelässä ne sijoittuvat yleensä juhannukseen. Vappuun ja Beltaneen kuuluu karnevalistinen henki; syödään herkkuja, juodaan pää simaiseksi, hankitaan värikkäitä palloja ja muita koristeita. Lasten kanssa olemme askarrelleet oman pihan materiaaleista leluja ja suunnitelleet herkullisia leipomuksia.

Beltanen energioista tulee mieleen Tarot-pakan narri. Koko matka on alussa ja edessä. Kylmän talven jälkeen askel on kevyt ja suuntaa ilmavasti kohti seikkailuja. Värimaailmaa sävyttää keltainen, aurinko ja tuli. Narri on lähellä maagikkoa ja antautuu toismaailmallisuudelle.

Uutta multaa

Karhu kääntää kylkeään maaliskuun suuntaan ja raottaa silmiään. Kevät paistaa kasvoille ja lämmittää. Venytellään, haukotellaan ja ravistellaan pölyt talviturkista. Melkein voisi herätä. Pitäisiköhän tämän bloginkin taas heräillä horroksesta?

Poikkeuksellinen talvi on kiristänyt etelässäkin pakkasen pariinkymppiin ja heittänyt päälle jäisen kosteaa merituulta. Pakkanen on rouskunut kuukauden talvikenkien alla. Mutta muuten luonto heräilee samaan tahtiin kuin aina ennenkin - ainakin huonekasvit. On aika vaihtaa ruukkuihin uudet mullat, nipistellä pois kuivahtaneita kasvinrönsyjä ja jakaa pari paisunutta kasvia kahteen eri ruukkuun jatkamaan eloansa omillaan.

Uutta kasvualustaa

Luonnonuskovien ja pakanoiden elämässä syksy on luontaisesti aikaa, jolloin elämästä karsitaan vanhaa ja kulunutta pois. Mietitään mistä voi luopua ja päästää irti. Kukkamultia vaihtaessa mietin, että yhtä lailla näin keväälläkin voi vaihtaa oman elämänsä multia. Vanha ja ravinteista köyhtynyt kasvuympäristö tai liian pieneksi käynyt ruukku voivat olla metaforia oman elämän ympäristölle, työyhteisölle, harrastuksille tai jollekin muulle.

Maagikko kyseenalaistaa aina uudelleen elämässään kaiken. Hän ottaa itsensä juurineen ruukusta ja ravistelee. Onko multa sellaista, että minun on hyvä olla siinä? Saanko tarpeeksi valoa, lepoa ja ravintoa? Millaiseen ruukkuun olisi hyvä siirtyä ja millaisia näköaloja ikkunalaudalta katsella? Joskus entisessä on hyvä levätä ja antaa juurten tukeutua toisiinsa. Tärkeintä on ravistautua tottumuksen unesta ja punnita tietoisesti oma kasvusuuntansa.