Heinäkuun lopulla varoittelin mätäkuusta, jolloin haavat eivät parane ja tulehdukset vaanivat. Ja kylläpäs nyt onkin sairasteltu tulehdustaudit, mahataudit ja yskät. Lomalla ei pahemmin hötkyillä, kun 70 % ajasta makaa punkassa.
Onneksi ne 30 % sai olla terveenä kiertäen Keski- ja Etelä-Eurooppaa. Herätä Venetsiassa kirkonkellojen kumuun. Istua ikkunalaudalla ja katsella kanaaleihin kajastavia värikkäitä lasilyhtyjä. Nukkua pitkään Alppien raikkaassa vuoristoilmassa. Haistella kuustenlatvoja Saksan korkeimmalla vuoristotiellä. Kolistella junalla koko Itävallan halki. Ihanaa!
Mutta sairastaminen. Se kyllä nöyrryttää ihmisen ja pistää miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ja punkkapotilaana sairastaminen vieläpä antaa aikaa pohtia elämänsä nuotteja. Viime päivityksessä mainitsemani
Irti Oravanpyörästä -kirja taisi sysätä mielessä liikkeelle seikkailullisia ajatuksia tulevaisuuden varalle. Juuri kun olin mielessäni tullut tulokseen, että olen tyytyväinen nykyisiin työkuvioihini, huomaan rupattelevani pääni sisällä, että ehkäpä voisinkin kouluttautua uuteen ammattiin, jota voisi tehdä missäpäin maailmaa vain. Ja vähän seikkailla. Ja pärjätä vähemmällä.
Mikään ei ole niin varmaa kuin
muutos.
Matkoilla törmäsin monta kertaa yhteisöllisyyteen, empatiaan ja avuliaisuuteen. Suomeen palattuani blogeissa ja lehdissä korostui nyt jotenkin erityisen räikeästi yksilökeskeisyys ja minä-minä-maailma. Sen kirvoittamana haastan kaikki elämään piirun verran enemmän me-me-vinkkelissä, toisia tsempaten, auttaen ja rakastaen. Hyväntekeväisyyttä, jakamista, jeesaamista. Vaikka itsekehitys olisi tärkeää, on kimppahalillakin paikkansa!
