Ystävän innoittamana olen pyrkinyt olemaan joka päivä tunnin ulkona, säähän tuijottamatta, epäsyitä kaivamatta ja fiilikseen katsomatta. En muistanut merkitä päiväkirjaan koska tavan aloitin, mutta ehkä syksyllä. Aina ei ole tunti kulkenut täyteen mittaansa, mutta minä olen kulkenut sateisissa metsissä, kuraisilla pelloilla ja lumisessa metsässä.
Ulkoretket ovat tuoneet inspiraatiota ja kärsivällisyyttä. Kun ulkona jaksaa rämpiä tuntisen sateisessa metsässä, ei enää jaksa sisälläkään hermostua pikkuasioista. Tai no harvoin jaksan muutenkaan, mutta huomaan eron pään sisäisessä olemuksessa. Tänä talvena on vaivannut kaamosväsymys ja on ollut vaikea saada itseään ryhtyvään tai pulppuilevan iloiseen mielentilaan. Eipä tuo ulkoilu ole siihen vaikuttanut juurikaan, mutta ainakin hetkellisesti se on piristänyt ja tuonut happea aivoille. Vastustuskyky on saanut myös terveen potkun, sillä olin koko syksyn aina jouluun asti terveenä, joka on laiselleni flunssaimurille harvinaista.
Toisinaan käyn sauvakävelemässä, toisinaan chanttaan tai mantraan rukousmeditaatiota kävellessäni. Joskus katson luonnonmerkkejä ja seuraan niitä intuitiivisesti. Eilen takapihan puutarhan valkoinen lumipeite näytti minulle säkillisen taivaalta pudonneita Algiz-riimuja.
Riimuja suuntaviittana käyttäen kuljin halki jäätyneiden pensaiden, puronvarren mutkaan ja sieltä koivikkoa pitkin huurteisen lumen puhaltamalle niittylakeudelle. Niityllä annoin pilkkihaalarin taipua aurinkotervehdykseen ja nenän viistää jäistä maata. Mietin Algiz-riimua ja yhteyttä omaan korkeampaan minään sekä yliseen. Kohotin käteni kohti aurinkoa ja nostin palloa käsilläni.
