Joogaan, koska kehoni taipuu hitaasti hengityksen virrassa asanoihin, joissa se lepää voimakkaana ja rentoutuneena. Kehon venyessä mieli venyy hengityksen tahtiin. Päänsisäinen puhe tyyntyy, vaimenee ja olosta tulee meditatiivinen.
Olen äänettömässä tilassa sanojen välissä, puheen tuolla puolen. Sulan kokemukseen. Olen tietoinen tästä hetkestä. Olen läsnä. En ole minä, joka tarkkailee polven taipumista suoraksi, olen hiljainen tietoisuus taustalla. Sekä dynaaminen vauhdikas jooga että hyvin hidas taiteellisen pehmeä liike voivat johtaa meditatiiviseen tilaan. Kun osaa päästää irti ja keskittyy vain hengitykseen, eikä lopulta siihenkään.
Ehkä siksi olen aina piirun verran vierastanut puhekielisiä rituaaleja. Keskittyminen jakautuu ainakin osaksi sanoihin ja kieleen. Äänettömissä shamanistissa tai voodoo-pohjaisissa rituaaleissa keho yhtyy puhtaasti kokemukseen. Keho ja mieli ovat rituaalin sydän, eivätkä pohdi sitä sanallistaen, pukien kielelliseksi kuvaukseksi, joka aina on jo jonkin verran irrallaan puhtaasta kokemuksesta. Seremoniallisen magian rituaalit keksittyine kielineen toimivat myös hieman samalla tavalla. Syvä tumma ääni kohoaa kurkusta resonoimaan sanoja koko kropassa.
Jalkapohjien kautta kulkeva resonaatio on ollut usein voimakas kokemus. Jalkapäähän voi sytyttää nuotion ja antaa sen lämmössä rummuttajan soittaa rumpua. Ja tanssi! Possessiivinen voodoo- tai eläinhenkitanssi vie kehon suoraan kokemukseen ja aistien virtaan.
Takaisin joogaan. Mitä se läsnäolo ja tietoisuus noin niin kuin arkielämässä hyödyttävät? Oman kokemukseni mukaan ne tyynnyttävät mielen selventäen itselle, mikä elämässä on todella tärkeää. Monet turhat roolit, naamiot, odotukset, oletukset ja tavat näyttävät pinnallisen luonteensa ja kierähtävät sivuun. Läsnäolon vahvistuessa on hereillä, rehellisempi itselleen ja muille. Ehkäpä joku kokee pilkahduksen ajattomasta tiedosta tai jumallisesta oivalluksesta.
