Odo Maran

Odo Maran – sisäinen Udmurtia
Näyttely ja pienoisfestivaali
Galleria Huuto Jätkäsaari 1
8.3.–23.3.2014

Riimuja lumella

Ystävän innoittamana olen pyrkinyt olemaan joka päivä tunnin ulkona, säähän tuijottamatta, epäsyitä kaivamatta ja fiilikseen katsomatta. En muistanut merkitä päiväkirjaan koska tavan aloitin, mutta ehkä syksyllä. Aina ei ole tunti kulkenut täyteen mittaansa, mutta minä olen kulkenut sateisissa metsissä, kuraisilla pelloilla ja lumisessa metsässä.

Ulkoretket ovat tuoneet inspiraatiota ja kärsivällisyyttä. Kun ulkona jaksaa rämpiä tuntisen sateisessa metsässä, ei enää jaksa sisälläkään hermostua pikkuasioista. Tai no harvoin jaksan muutenkaan, mutta huomaan eron pään sisäisessä olemuksessa. Tänä talvena on vaivannut kaamosväsymys ja on ollut vaikea saada itseään ryhtyvään tai pulppuilevan iloiseen mielentilaan. Eipä tuo ulkoilu ole siihen vaikuttanut juurikaan, mutta ainakin hetkellisesti se on piristänyt ja tuonut happea aivoille. Vastustuskyky on saanut myös terveen potkun, sillä olin koko syksyn aina jouluun asti terveenä, joka on laiselleni flunssaimurille harvinaista.

Toisinaan käyn sauvakävelemässä, toisinaan chanttaan tai mantraan rukousmeditaatiota kävellessäni. Joskus katson luonnonmerkkejä ja seuraan niitä intuitiivisesti. Eilen takapihan puutarhan valkoinen lumipeite näytti minulle säkillisen taivaalta pudonneita Algiz-riimuja.

Riimuja suuntaviittana käyttäen kuljin halki jäätyneiden pensaiden, puronvarren mutkaan ja sieltä koivikkoa pitkin huurteisen lumen puhaltamalle niittylakeudelle. Niityllä annoin pilkkihaalarin taipua aurinkotervehdykseen ja nenän viistää jäistä maata. Mietin Algiz-riimua ja yhteyttä omaan korkeampaan minään sekä yliseen. Kohotin käteni kohti aurinkoa ja nostin palloa käsilläni.

Annoin sen pois

20 pussillista vaatteita, 2 kirjahyllyä, 3 lipastoa, 5 laatikollista kirjoja, melkein kaikki ikkunaverhot… paljon tavaraa on saanut lähteä kierrätykseen ja kirpputorille. Vähennettävää on yhä. Köyhän talon kasvattina olen tainnut käyttää 30 vuotta elämästäni tavaran keräämiseen ja nyt käytän vuosikausia sen vähentämiseen. Ihminen on outo otus.

Perusturvallisuutta voi rakentaa muustakin kuin tavarasta. Hiljalleen, vaikka Hilma-mummon ääni sanoo pääni sisällä jokaisen kirpputorikassin sulkeutuessa, että nokko niitä paksuja samettiverhojakin tarvisi jos sota tulee ja sähkölämmitys katkeaa. Samasta syystä olen jemmannut 15 vuotta kaapissa -50 asteen selviytymiskenkiä. Jos vaikka Siperia alkaa opettaa, ydintalvi iskee ja aurinko sammuu.

Tavaran säästäminen tai karsiminen luotaa myös kohti tulevaa. Eräässä skenaariossa minulla olisi vanhuuteen asti sama omakotitalo, jonka kirjastohuoneeseen antaisin kirjojen kertyä ja nauttisin kotoisasta tunnelmasta sukkia kutoen. Toisessa näkymässä matkustelen paljon ja omistan vain vähän, jolloin muutto maasta toiseen käy käden käänteessä. Viimeisen parin vuoden aikana olen ostanut vähän, mutta käyttänyt säästöni matkaamiseen. Tavarat voivat palaa, kadota ja menettää arvonsa, mutta kukaan ei saa vietyä pois muistoja auringonlaskusta Venetsian kanaaleilla, aamukahvista roomalaisella kujalla, käsikkäin kävelystä pariisilaisella hautausmaalla ja liftaamisesta luostariin Toscanassa. Haluan piirtää maailmankarttaa omille verkkokalvoille, ahmia uusia maisemia ja vanhoja katuja.

Monella suhde tavaraan on psyykkinen. Kodin raivaaminen on oman mielen raivaamista, rauhoittamista ja itsensä esiin penkomista. Jos identiteetti ei muodostu ympärillä olevista esineistä, miten se muokkaa omaa itseä? Jos täytyy valita vain 100 esinettä kotiin, niin mitkä jäävät ja mitkä lähtevät? Hankalissa tilanteissa itseltään voi kysyä, kuka minussa haluaa säilyttää tämän esineen ja haluanko todella säilyttää esineen, vai siihen liittyvän muiston tai tunnetilan.

Yllättävintä on, että luopumisen edetessä aiemmista ”tästä en ainakaan luovu” -esineistä tuleekin poisheitettäviä. Raivauksessa mielenkiintoista on se, että se on prosessi pikemmin kuin projekti. On vaikea tietää lopputulosta, reitin etenemistä ja päättymisaikaa.

Ekologisempaan asumismuotoon

Kun ihminen muuttaa metsään, se muuttuu. Nahkakorkosaapasihmisestä kumisaapasihmiseksi. Huulikiiltoihmisestä verkkahousuihmiseksi. Elämän pelkistäminen karsii pois paljon asioita, jotka alkaa nähdä turhina.

Vaan metsäpä vaatii veronsa. Pitää olla aggregaatti, kun myrskyt katkovat puut sähkölinjoille ja sähkölaitos vetää ne uusiksi viikon päästä. On hankittava maastoauto, koska kaupunkiauto hajoaa metsämäkien kiviin. On ostettava tikkaat, lumikola, ruohonleikkuri, aura, eristettä seiniin, hiekoitussoraa pihatielle. On huollettava hajonnut aggregaatti ja maksettava metsätietä auraavan traktorin kulut. Työpaikka vaihtuu, etätyö ei onnistu. On ajettava vuodessa 15000 km päästäkseen töihin. Yksin, sillä isolla maastoautolla.

Taas muuttuu maisema. Metsä vaihtuu meren läheisyydeksi ja kaupungiksi. Myydään pois aggregaatti, maastoauto, ruohonleikkuri, aura, tikkaat. Huomataan, että vuodessa säästyy 2000 euroa pelkästään asuinpaikan vaihtamisella. Ja luonto kiittää, kun autoilu vähenee. En tiedä kiittääkö mieli, kun hiljaisen metsän tilalla on jatkuva autojen humina.

Ja vastapäätä taloa kohoaa korkea kallio, josta näkee meren ja saaret ja laivat ja saarten valot. Ja vastapäätä kalliota on kauppa, josta saa luomurieskaa ja tuoreita lähiseudun vihanneksia. Ja ne voi kantaa kävellen kotiin!

Olen aina rakastanut muutosta.
Mustalaisvankkurit kulkevat, laiva keinahtaa ja nostaa ankkurinsa.

Metsässä

Lie harvinaista kulkea metsässä ilman tarkoitusta. Tehokkaan länsimaisen ihmisen oikeutusta ajan käytölle ja sen mittaamiselle lenkkitossujen ja askelmittarin tahtiin, marjasankon täyttymisellä tai sienipaikkojen silmäilyllä.

Entä jos vaan olisi kuin lapsena. Vain tämä askel mättäälle. Seuraava ruohikolle. Suopursun tuoksu. Silmien sulkeminen. Kehän kiertäminen. Ei ole syitä olla, on vaan oleminen. Tunteminen. Yhteenkuuluvuus ja voima. Minä metsässä ja metsä minussa.

Makaan kalliolla vasemmalla kyljellä. Annan katseen hämärtyä pilviin. Tapailen niiden muotoja ja sulan lopulta muotojen tuolle puolelle. Maistelen rajattomuutta, erilaisia tapoja olla, lipua ja kulkea. Palaan takaisin omaan keskukseeni ja muistan itseni. Tunnustelen sisimpäni voimanlähteitä. Juurrutan pakarani kallion kautta syvälle maaperään ja vedän elinvoimaa joka solulla. Olen terävästi läsnä. Ja kuitenkin olen mäntyjen havina, maanrajan ylitse kurottava pilviharso, kaste suopursujen ohuella varrella.

Ihmisten maailma on vieras ja betonia.
Metsässä tuoksuu hirven kulkureitti.
Metsässä viikonloppu pitenee viikoksi.
Ihmisten maailmassa ostetaan syysverhot ja uusi takki.