Metsässä

Lie harvinaista kulkea metsässä ilman tarkoitusta. Tehokkaan länsimaisen ihmisen oikeutusta ajan käytölle ja sen mittaamiselle lenkkitossujen ja askelmittarin tahtiin, marjasankon täyttymisellä tai sienipaikkojen silmäilyllä.

Entä jos vaan olisi kuin lapsena. Vain tämä askel mättäälle. Seuraava ruohikolle. Suopursun tuoksu. Silmien sulkeminen. Kehän kiertäminen. Ei ole syitä olla, on vaan oleminen. Tunteminen. Yhteenkuuluvuus ja voima. Minä metsässä ja metsä minussa.

Makaan kalliolla vasemmalla kyljellä. Annan katseen hämärtyä pilviin. Tapailen niiden muotoja ja sulan lopulta muotojen tuolle puolelle. Maistelen rajattomuutta, erilaisia tapoja olla, lipua ja kulkea. Palaan takaisin omaan keskukseeni ja muistan itseni. Tunnustelen sisimpäni voimanlähteitä. Juurrutan pakarani kallion kautta syvälle maaperään ja vedän elinvoimaa joka solulla. Olen terävästi läsnä. Ja kuitenkin olen mäntyjen havina, maanrajan ylitse kurottava pilviharso, kaste suopursujen ohuella varrella.

Ihmisten maailma on vieras ja betonia.
Metsässä tuoksuu hirven kulkureitti.
Metsässä viikonloppu pitenee viikoksi.
Ihmisten maailmassa ostetaan syysverhot ja uusi takki.