Riimuilla aktivoiminen

Kun mikä tahansa tilanne on ollut pitkään muuttumaton, voi tilanteen aktivoida riimuparia käyttämällä. Ensiksi nostetaan pöydälle Isa-riimu, joka kuvastaa jäätynyttä ja pysähtynyttä asiantilaa. Sen pariksi valitaan riimu, joka edustaa aktivoitavaa asiaa.

Esimerkkejä alla. Olen nostanut vihreille lehdille kaksi puuhun poltettua riimua. Isa kuvastaa tässä jähmettynyttä tilannetta, jolloin olen kuukausia keskittynyt vaan arkisiin asioihin, kotiaskareisiin ja riesana ramppaaviin tauteihin aina flunssasta koronaan. Päätin tietoisesti alkaa tuoda elämääni fokusta, joka liittyy suojelukseen ja yhteyteen omiin henkioppaisiin. Tätä edustamaan nostin Algiz-riimun. 

Riimupari saa olla ikkunalla yhdeksän päivää ja juon sen äärellä aamukahvini. Hengitän uloshengityksen mukana pois jähmeää tilannetta ja tankkaan sisäänhengityksellä Algizin suojelusta. Viimeisenä illalla palaan taas riimuparin luo ja muistan intentioni muuttaa arkeani riimumagian myötä.

Jälkimmäisessä riimuparissa Isa kuvastaa jälleen jähmettynyttä tilannetta. Tällä kertaa se liittyy vaurauteen ja elämäntilanteeseen, jossa ei ole käytettävissä yhtään ylimääräistä rahaa. Nostan maagisen muutoksen riimuksi Fehun. Fehu edustaa materiaalista hyvää, vaurautta, uutta työtä ja näiden asioiden manifestoimista elämään. Tämä riimupari saa olla esillä pidempään kuin yhdeksän päivää, sillä tähtään muutokseen usean kuukauden mitassa.

Minkä asian haluaisit muuttaa elämässäsi? Millä riimuparilla tuottaisit polun kohti muutosta?

PS. Tervetuloa 13 vuotta vanhan blogin pariin. Laitan tänne sanoja, tunnelmia ja ajatuksia aina välillä. Tällä hetkellä päivitän Thuleian Tupa -nettisivustoa uuteen kuosiin sekä kirjoitan kirjoja. Tuvan nettisivuille ei ole tulossa varsinaisesti uutta sisältöä, sillä kirjat tulevat syventämään aihepiirejä jatkossa. Thuleian Tuvan Facebook-sivut ovat poissa käytöstä, mutta Instagramiin laitan kuvia toisinaan.

Rautakanki ja nostatettu karhu

Muuan sukulaiseni syntyi reilut sata vuotta sitten erämaan ja kasvavien kyläyhteisöjen murrokseen. Metsästäjä-keräilijäkulttuuriin nojaava Lappi alkoi saada sähkölinjoja ja muutamia sotiakin tuli sekoittamaan arjen verkkaista kulkua.

Hän työskenteli kotipitäjässään noitana. En tiedä tekikö hän työkseen jotakin muutakin, vai tuliko elanto kalastamalla ja metsästämällä kuten muillakin paikallisilla. Minun isoisäni tienasi muutaman kolikon tekemällä puusta kelkkoja, astioita ja veneitä. Sekä isoäitini että isoisäni noitailivat, eli lukivat luonnonmerkkejä ja näkivät haltioita, näkyjä ja enneunia. Tiesivät ennalta. Osasivat varautua. Auttoivat köyhiä. Mutta jos tarvittiin voimakkaampaa taikuutta, kutsuttiin noita paikalle.

Noita suojasi karjan, mikä oli tärkeä toimi keskellä erämaata. Pari lehmää ja lammasta turvasivat ruokavarannot koko vuodeksi, joten niiden hyvinvointi oli tärkeää. Noita käytti suojaamiseen ehkä omaa voimaansa, ehkä avuksi nostatettua luontoa, mutta takuuvarmasti raudan väkeä eli raudan voimaa. Tämä alkemiasta juontuva maaginen teko yhtyi Lapissa kansanuskoon, jossa raudan ajateltiin edustavan samaa voimaa kuin veren. Rautakangella noita piirsi suojaavan kehän lehmien laitumen ympärille. Erityisen tärkeää tämä oli aikoina jolloin karhu kierteli etsimässä karjan joukosta ruokaa.

Karjan suojaamisesta noita sai maksun rahana tai joskus vaihdantatalouden hengessä yhtenä lehmänä. Muistan lapsuudestani kertomuksen, jossa eräs suojaloitsun tilannut isäntä jätti lupaamansa lahjalehmän antamatta noidalle. Tämä totesi, että vastavuoroisuuteen ei ahneus kuulu ja nostatti eli kutsui metsästä paikalle karhun. Noita purki lehmihaan ympäriltä suojauksen ja karhu kävi nappaamassa itselleen palkkioksi luvatun lehmän.

En näe tarinassa opetuksena niinkään kostoa vaan sen, että vastavuoroisuuden lakia on kunnioitettava ja jokaiselle palkkansa annettava, muuten saa ansionsa mukaan. Äärirajoilla eläessä arktisessa luonnossa lupaukset on pidettävä. Tunturissa ja metsissä toiseen täytyy voida luottaa. Yleensä vaihdantaan ja vastapalveluksiin perustuva yhteisö on toiminut hyvin.

Luottamusta tarvittiin myös silloin, kun noita kertoi ennalta nähdyn tiedon jostakin tulevasta asiasta. Tämä saattoi tarkoittaa tulevaa sotaa tai tulipaloa, jonka vuoksi oli siirrettävä omaisuutta piiloihin tai jopa purettava hirsitalot ja siirrettävä ne toiseen paikkaan. Onneksi luottamusta on nykyäänkin.

Toiset tietävät, että toiset Tietävät.

Beltanesta pikkuisen, vapusta vähäsen

Kelttiläisessä kulttuurissa Beltane oli keväinen tulijuhla. Puoli vuotta Samhainista alkaen oli vietetty kylmässä ja pimeässä. Beltanen kunniaksi sytytettiin kokot ja kevät otettiin vastaan luonnon hedelmällisyyttä tulenliekeillä herätellen. Tänäkin päivänä Beltane on monen pakanan, druidin ja wiccan suosikkipyhä. Suomessa sitä juhlitaan karkeloiden Vapun nimellä.

Lasten kanssa pakanallisten vanhojen juhlapäivien sisältö muodostuu leikin ja ilon kautta. Beltanen lähestyessä tutkimme heräävää kevättä. Ensimmäinen muurahainen kömpii polulla. Keltaiset ja violetit kukat ovat puhjenneet puron varrelle ja tienlaitaan. Aurinko on illalla niin myöhään näkyvissä, että pienin saa pistää unille yhtä aikaa sen kanssa. Lausumme yhdessä hyvän yön toivotukset molemmille ja nautimme lisääntyneestä valosta. Luonnon hedelmällisyys näkyy kurhertelevina lintuina ja kisailevina jäniksinä.

Suomessa vappuperinteeseen eivät noidat yhdisty samalla tavalla kuin germaanisessa folkloressa, jossa noitasapattia vietetään Brocken-vuorella Walpurgisnachtina eli Valpurinyönä. Kokkoja on kyllä poltettu suojaus- ja puhdistusriitteinä. Lapissa suuria kokkoja poltetaan juuri vappuna siinä missä etelässä ne sijoittuvat yleensä juhannukseen. Vappuun ja Beltaneen kuuluu karnevalistinen henki; syödään herkkuja, juodaan pää simaiseksi, hankitaan värikkäitä palloja ja muita koristeita. Lasten kanssa olemme askarrelleet oman pihan materiaaleista leluja ja suunnitelleet herkullisia leipomuksia.

Beltanen energioista tulee mieleen Tarot-pakan narri. Koko matka on alussa ja edessä. Kylmän talven jälkeen askel on kevyt ja suuntaa ilmavasti kohti seikkailuja. Värimaailmaa sävyttää keltainen, aurinko ja tuli. Narri on lähellä maagikkoa ja antautuu toismaailmallisuudelle.

Uutta multaa

Karhu kääntää kylkeään maaliskuun suuntaan ja raottaa silmiään. Kevät paistaa kasvoille ja lämmittää. Venytellään, haukotellaan ja ravistellaan pölyt talviturkista. Melkein voisi herätä. Pitäisiköhän tämän bloginkin taas heräillä horroksesta?

Poikkeuksellinen talvi on kiristänyt etelässäkin pakkasen pariinkymppiin ja heittänyt päälle jäisen kosteaa merituulta. Pakkanen on rouskunut kuukauden talvikenkien alla. Mutta muuten luonto heräilee samaan tahtiin kuin aina ennenkin - ainakin huonekasvit. On aika vaihtaa ruukkuihin uudet mullat, nipistellä pois kuivahtaneita kasvinrönsyjä ja jakaa pari paisunutta kasvia kahteen eri ruukkuun jatkamaan eloansa omillaan.

Uutta kasvualustaa

Luonnonuskovien ja pakanoiden elämässä syksy on luontaisesti aikaa, jolloin elämästä karsitaan vanhaa ja kulunutta pois. Mietitään mistä voi luopua ja päästää irti. Kukkamultia vaihtaessa mietin, että yhtä lailla näin keväälläkin voi vaihtaa oman elämänsä multia. Vanha ja ravinteista köyhtynyt kasvuympäristö tai liian pieneksi käynyt ruukku voivat olla metaforia oman elämän ympäristölle, työyhteisölle, harrastuksille tai jollekin muulle.

Maagikko kyseenalaistaa aina uudelleen elämässään kaiken. Hän ottaa itsensä juurineen ruukusta ja ravistelee. Onko multa sellaista, että minun on hyvä olla siinä? Saanko tarpeeksi valoa, lepoa ja ravintoa? Millaiseen ruukkuun olisi hyvä siirtyä ja millaisia näköaloja ikkunalaudalta katsella? Joskus entisessä on hyvä levätä ja antaa juurten tukeutua toisiinsa. Tärkeintä on ravistautua tottumuksen unesta ja punnita tietoisesti oma kasvusuuntansa.

Wiccoja puhuttaa seksi, sosiaalisuus ja uskonnon monipuolisuus

Suomalaisia wiccoja kokoava Wiccasapatti tapahtuma järjestettiin hiljattain pitkän tauon jälkeen. Ennen vuotta 2016 Wiccasapattia vietettiin vuosina 2003, 2004 ja 2005. Tapahtuma oli tällä kertaa yhden päivän mittainen. Ohjelmassa oli luento wiccan sosiaalisuudesta ja Learning Café -keskustelu wiccasta ja seksuaalisuudesta. 

Hei hetkinen! Eikös Marko Meretvuo väittänyt tuoreessa Seksin ja uskonnon vaiettu historia -kirjassaan, että seksi on nykyään wiccoille tabu? Nappasin haastatteluun suomalaisen wicca-veteraanin Johanna Heinosen. Hän lupasi kertoa meille wiccakentän kuulumisia ja kommentoida myös Meretvuon kirjan väitettä. 

Olet suomalainen wicca-veteraani ja osallistuit Wiccasapattiin jo miltei 15 vuotta sitten. Onko mikään muuttunut wiccan kentällä tänä aikana? 

Olin mukana järjestämässä kolmea ensimmäistä Wiccasapattia (2003-2005). Tämänkertaisessa tapahtumassa olin ihan rehellisesti vain riviosallistujana enkä lainkaan järjestelyvastuussa.

En ole juurikaan seurannut wiccan ”julkista kenttää” viime vuosina. Jätin medioissa esiintymisen perheen perustamisen aikoihin ja samaan aikaan siirryin aktiivisesta yhdistystoimijasta taka-alalle nauttimaan toimimisesta oman covenini kanssa. Harjoitan wiccalaisuutta edelleen aktiivisesti, mutta aika ei enää samalla tavalla riitä yhdistyksissä toimimiseen tai tapahtumien järjestämiseen, eli arvioni wiccakentän muutoksista on tällä kertaa hyvin subjektiivinen :)

Mutta kun nyt kerran kysyit, niin näkyvin muutos on mielestäni wiccan harjoittajien ikärakenteen monipuolistuminen. Tämä on tietysti luonnollista, kun uudet nuoret kiinnostuvat wiccasta samaan aikaan kun ”vanhat parrat” vanhenevat. Ulkomailla tapaa paljon harmaahapsisia wiccoja, ja vaikka ihan niin monipuoliseksi ei ikäjakaumaa vielä voi kehua, niin sitä kohti ollaan näköjään menossa. Toinen näkyvä muutos on enstistä avoimempi vuoropuhelu niin traditioiden kuin eklektikkojen välillä. Tähän vaikuttaa luonnollisesti eri traditionharjoittajien yleistyminen. Tietyllä tapaa ainakin omasta subjektiivisesta näkökannastani katsottuna wiccakentällä on lisääntynyt tietty terveellinen itsevarmuus. 

Suomessa alkaa olla jo mukavasti wiccaa vuosikausia harjoittaneita ihmisiä, joille luonnostaan on kasvanut varma pohja omasta uskosta ja sen harjoittamisesta. Tämä näkyy mielestäni uudenlaisena rentoutena ja varmuutena, jopa erilaisuuden parempana sietämisenä. Ehkä asian voisi kiteyttää niin, että wiccan kentän ääni on monipuolistunut? Siinä missä ennen puhuttiin vain opiskelevista nuorista kaupunkilaisnaisista (mikä ei toki ihan totuudenmukainen kuva ollut silloinkaan), niin nyt wiccan kasvot ovat yhtälailla keski-ikäisen ja sitä vanhemman perheellisen, työssäkäyvän ihmisen kasvot.

2000-luvun alussa wicca oli pakanauskonto, josta moni pakana oli kuullut ensimmäisenä. Wicca oli myös paljon esillä mediassa. Nykyään samassa asemassa taitaa olla suomenusko. Ovatko suomalaiset wiccan tarkoituksella medianäkyvyydeltä peitossa vai mistä lie kyse? 

Enpä tiedä tarkoituksesta, mutta aivan selvästi näihin esillä olemisiin liittyy tietty aaltoliike. Ensin 90-luvulla puhuttiin vain saatananpalvojista ja satanisteista, nämä iloisesti sekoittaen. Wicca taas oli 2000-luvun taitteessa tietyllä tapaa mediaseksikäs uskonto, se esiintyi populaarikulttuurissa, internet mahdollisti tiedon nopean leviämisen ja virallistamishanke kiinnosti tietysti mediaa. Ei uskonnon virallistaminen kuitenkaan silloin niin arkipäiväistä ollut. Mitä wicca on? -kirja toi myös julkisuutta ja varmaan pieni vaikutus oli itsellänikin ”media-noitana”. En koskaan tarjoutunut itse yhteenkään haastatteluun, ja useista ehdotetuista myös kieltäydyin, mutta juttuja tuli silti yhteen aikaan melko paljon. 

Vuosikymmenen loppupuolella median kiinnostus pikkuhiljaa hiipui, mikä on toisaalta hyvin luonnollista ja kuuluu tiettyyn elinkaareen, mikä uususkonnon on käytävä läpi. Virallistamisprosessi meni jäihin ja vanhat wiccat alkoivat olla eilisen uutisia. Itse näen asian niin, että siitä vasta alkoi suomalaisen wiccan jalostuminen ja itsensä löytäminen. Tällä hetkellä wicca tuntuu taas kiinnostavan ihmisiä (ja populaarikulttuurikin on taas ottanut noitia esiin), mutta uskontojen trendistatus on toisaalla, minkä itse näen hyvänä asiana. Kaiken kuuluukin muuttua ja liikkua koko ajan. Mielestäni pakanakentän monimuotoisuus on rikkaus.

Marko Meretvuon tuore kirja Seksin ja uskonnon vaiettu historia väittää, että wiccan oleelliset seksuaaliset piirteet ovat rappeutuneet ja seksirituaaleista on tullut lähes yhtä suuri tabu kuin valtakristillisessä uskonnossa ja syyksi tähän esitetään 1990-luvulla alkanut wiccan harjoittajien pyrkimys virallistaa uskontonsa. Olit mukana virallistamishankkeessa, joten miten kommentoit Merenvuon väitettä? 

Itse virallistamishankkeessa mukana olleena en näe asiaa lainkaan samalla tavalla kuin Meretvuo. En muista, että seksuaalisuudesta tai seksiriiteistä olisi virallistamishankkeessa tehty ongelmaa tai että niitä olisi erikseen pyritty silottelemaan. Toki haastatteluissa toimi varmaankin jonkinlainen itsesensuuri: piti ottaa huomioon myös kohdeyleisö ja pitää mielessä, että julkaisuja lukevat myös äiti ja muut sukulaiset…  Asiasta kuitenkin kysyttiin usein, ja itse yritin ainakin vastata totuudenmukaisesti: seksirituaalejakin tehdään, niin symbolisesti kuin kirjaimellisestikin.

Julkisuuden lähteistä ei varmasti saa samaa kuvaa kuin kentän sisäisistä keskusteluista, mutta silti ihmettelen Meretvuon voimakasta tulkintaa seksiriittien muodostumisesta tabuksi. Omasta näkökulmastani verevä seksuaalisuus ja siihen liittyvät riitit syleilevät wiccaa niin kokonaisvaltaisesti, että asian vähättely tai häpeäminen on käytännössä mahdotonta. Toisaalta wiccassa tulkinta seksistä on mielestäni myös huomattavasti laajempi kuin ”Lance to Grail” eli peniksen työntyminen vaginaan, mikä ehkä osaltaan selittää sitä, miksi ajatus häpeilystä tai selittelystä liittyen wiccan ja sukupuolisuuden yhteyteen on niin mahdoton. 

Oma tulkintani aiheesta on, että wiccan historiassa (erityisesti naisen) seksuaalisuuden vapautumisella on ollut iso rooli ja esimerkiksi jo alastomuus on ollut kova juttu aikanaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole pysyvä olotila, vaan vuosikymmenet vaihtuvat ja teemat ja keskustelut wiccan ympärillä aaltoilevat. Kaksituhattaluvulle tultaessa seksi itsessään ei ollut enää niin iso juttu, sen saralla oli ehkä kaikki jo aikalailla nähty, vaikka toki se silti kiehtoo ihmisiä. Yhteiskunnan näennäisestä vapautumisesta huolimatta seksillä on kuitenkin myös leimaava kaiku – aika moni parikymppinen opiskelijatyttö miettii kaksi kertaa, haluaako korostaa haastattelussa seksimagian harjoittamistaan. Wicca on kuitenkin paljon muutakin.

Sinänsä yhteiskunnan suhde seksiin tuntuu olevan yhä kimurantimpi, mutta wiccan kentällä puhutaan kokemukseni mukaan tänä päivänä paljon seksuaalisuudesta, polariteeteista, seksimagiasta ja muista seksiin ja riitteihin liittyvistä asioista. Tätä keskustelua ei ainakaan omasta mielestäni ole tarpeenkaan käydä julkisuudessa, kunhan uskonnon sisällä siitä puhutaan. Seksi on hyvin voimakasta magiaa, ja myös hyvin henkilökohtaista. Se mahdollistaa vahvan energian lisäksi ikävä kyllä myös esimerkiksi erilaiset hyväksikäytön muodot, minkä takia yksilöiden vastuuta ei voi liikaa korostaa.

Totuus on kuitenkin, että wicca ei ole pelkästään sidontaa, ruoskintaa ja seksiä. Se on niitäkin, mutta pelkän seksin nostaminen wiccaa määrittäväksi asiaksi on yhtä lailla väärin kuin seksiriittien vähättely.

Lisäksi kannattaa huomioida, että wiccan harjoittajien tyypillinen kuva on laventunut. Kuusikymmentäluvulla esimerkiksi coveneissa toimivat usein (enemmän ja vähemmän) pariskunnat. Tänä päivänä moni harjoittaa uskontoaan yksin tai omaa puolison covenin ulkopuolelta. Toki siinäkin tapauksessa seksiriittejä uskontoa harjoittaessa tehdään, mutta yleensä symbolisesti. Wiccan harjoittaja on kuitenkin muutakin kuin uskontonsa, hän voi olla jonkun puoliso, perheenäiti tai -isä, eikä uskonnollisen (seksi)magian harjoittaminen mene näiden sitoumusten yli.

Paljon kiitoksia Johannalle haastattelusta!