lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kädet kivinä

Shamanismin opiskelu on kuin mandala. Pyöreä kehä, joka täytyy kiertää ja rakentaa uudelleen ja uudelleen. Kun kokonaisuus näyttää ehjältä ja kauniilta, pyyhkii tuuli osan kuvasta pois. Laitat ensimmäiset muruset uudelleen, keskittyen paremmin, ymmärtäen syvemmin.

Lapsuudessa ja nuoruudessa shamanismi oli läsnä elämässäni enneunien, luonnonmerkkien lukemisen ja enteitä kertovien sukulaisten kautta. 18-vuotiaana aloin opiskella shamanismia säännöllisesti. Ensimmäisen vuoden luin ja ahmin pohjatietoa, toisen vuoden ja kolmannen vuoden tein viikottaisia ja usein päivittäisiä energiaharjoituksia.

Maailma avautui arkitodellisuudesta energiaverkoksi ja säkenöivä voimien verkko laskeutui tämän todellisuuden lomaan. Joka aamu ja ilta laskin juureni syvälle maahan ja imin peruskalliosta voimaa. Annoin selkärankani kasvaa puuksi ja kohota valona taivaisiin. En ollut juuri koskaan kipeä. Kuulin ihmisten tulon ennalta, näin metsästä tulevien eläimien energiahahmon etukäteen, olin kehon rajojen ulkopuolella ja osa hehkuvaa voimaa. Pian onneksi opin rakentamaan energiasuojia, jotka säästivät omia voimiani ja varjelivat liiankin voimakkailta aistimuksilta.

Rumpua minulla ei ollut ensimmäisinä vuosina ollenkaan. Opettelin putoamaan muuntuneeseen tajunnantilaan tahdonvoimalla. Tai juuri ennen uneen vaipumista avasin luukun, josta livahdin näkyjen maailmaan. Vahvat päivittäiset energiaharjoitukset toivat näyt osaksi arkipäivää. Voimaeläimet eivät olleet shamaanimatkojen juttu, vaan saattoivat ilmestyä olohuoneen parketinraosta levätessäni sohvalla. Maailmat olivat limittäin. Visualisointi kävi tarpeettomaksi, silmät näkivät.

Opettajia ja neuvojia tuli ja meni netin kautta. Kaikilla heillä oli omanlaisensa lähestymistapa shamanismiin ja opin heiltä paljon. Harva kuitenkin ymmärsi varoittaa, että nuorelle ihmiselle maailmojen välissä eläminen on psyykkisesti vaativaa. Työelämään siirtyessä aikaa shamanistisille harjoituksille jäi vähemmän ja maailmat erkanivat hiljakseen. Tietäminen siirtyi uniin ja wiccan opiskelun myötä maaginen maailma rajautui selkeämmin rituaaliaikoihin.

Rumpu on monelle shamanismista kiinnostuneelle tärkein asia. Rumpumatkoja ja rumpupiirejä kokeillaan hyvin nopeasti. Minun polkuni oli toisenlainen, sillä keskityin vuosikausiksi voimaharjoituksiin ja voiman ymmärtämiseen, enkä vaivuttanut itseäni syviin transsitiloihin. Minulle harjoitukset ovat olleet pohja, jotka rakentavat tasapainoisen shamanistisen maailman ja avaavat shamanistisen näkökyvyn. Silloin transsimatkat aukeavat myöhemmin itsekseen.

Rumpupiireissä olen käynyt muutamia kertoja ja sellaista pyynnöstä vähän aikaa ohjannutkin. Ne ovat olleet ennen kaikkea keino jakaa tietoa ja oppia muista ihmisistä. Transsikokemuksille lyhyet piirisessiot ovat usein pinnallisia ja kevyitä, varsinkin jos vertaa eroa viikonlopputapahtumiin, joissa energia ehtii kasvaa, syventyä ja useiden pitkien matkojen voimasta kasvaa syvemmäksi tietoverkoksi. Viikonlopputapaamiset ovat voimauttavia ja ihmisten kokoontuminen tuntuu nostavan voimaa moninkertaiseksi.

Olen piirtämässä shamanistisen mandalani kehää uudelleen kohti alkuvuosien kuviota. Olen löytänyt uudelleen säännöllisten voimaharjoitusten merkityksen. Jätän transsimatkat kertaan tai pariin vuodessa – tosi tarpeeseen. Sitäkin enemmän elän ja hengitän energiaverkkoa, muutan jalkani kallioksi ja upotan käteni kivinä kuohkeaan multaan. Linnut kertovat viestejä ja tuuli puhuu metsässä, kun sitä jaksaa kuunnella tunti toisensa perään.

Tasapaino palaa, mandalani näyttää hetkisen taas ehjemmältä ympyrältä. Mitä enemmän rukoilen, laulan mantroja ja kohotan kohti ylistä henkimaailmaa, sitä tukevammin lasken juureni päivittäin maahan ja annan voiman virrata kehoni läpi tasapainottavasti. Kerään palaseni maailman tuulista, keskitän itseni keskusakselille, maailmanpuuhun.

Olen  latva. Olen runko. Olen juuret.
Olen kanava, jota pitkin voima kulkee. Vaikka voima kasvaa, minusta tulee pienempi.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti