Kadonneet sanat

Usein minusta tuntuu, että olen kadottanut sanat. Uskoni, uskontoni, maailmankatsomukseni, hengellisyyteni, henkisyyteni ja psykologinen otteeni asioihin on muuttunut niin monin tavoin parin vuoden aikana, etten tavoita kaikkea sanoilla.

Ja kun yritän tavoittaa, kun uskallan puristaa jonkun asian määritelmänä tai ajatustapana paperille, se pakenee minua kuin varkain ja leikittelee nauraen ympärilläni. Kohta huomaan ajattelevani määrittelemästäni asiasta ihan toisella tavalla.

Mikään ei ole pysyvää. Buddhalaista viisautta.

Ammennan hieman buddhalaisuudesta, mutta enemmän kashmirin shaivismista, joka tukee hyvin joogista elämänfilosofiaa. Kerron siitä enemmän sitten, kun olen oppinut lisää ja löytänyt sopivat sanat.

Mikään ei ole pysyvää. Tunnetilat ja mielihalut menevät.

Niiden taustalta löytyy syvä onnellisuuden tila, jonka tavoittamalla huomaa, että maailma ei enää heittele, tuttavien provosoivat Facebook-statukset eivät aiheuta ärtymystä vaan valuvat selkää pitkin pois. Tunteiden tuntemisen sijaan ihminen on tunteiden tarkkailija, jonka hengitys levittää tyyneyttä selkärankaa pitkin alas jalkoihin ja ylös hartioihin.

Eikä se tarkoita tunteille kylmymistä tai elämän muuttumistä tylsäksi ja mauttomaksi. Se on avautumista, tiedostamista ja rakkautta. Sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Jalan kulkien, kiirehtimättä

Askel pureutuu lumeen, ratisee, haukkaa jäätä rapeasti. Viileätä ilmaa keuhkoihin, lämpimämpää ulos villahuiville. Askeleita peräkkäin. Olen matkalla.

Jutaan lumisateessa kuin poro. Ei ole kiire mihinkään. Vain kulkemisen hidas rytmi. Jalkapatikassa paikasta toiseen. Ihana työttömyys antaa minulle aikaa. Ajasta kudon löyhiä silmukoita kulkemiseen, annan itseni liikkua hitaasti. Ajatuksetkin verkastuvat, mieli rauhoittuu.

Askeleiden päässä on tänään puinen vanha huvila. Rumpupiiri kokoontuu ja henget ovat läsnä. Me kuljemme maailmojen välissä ja haemme tasapainoa. Pää korkealla puun oksina, jalat juurina syvällä maan sisässä.

Ilta tummuu horisonttiin. Ilma on pakastunut. Pakkaan rumpuni ja lähden kävelemään. Kymmenen kilometriä öisten saarten, tykkylumisten puiden ja merenrantojen keskellä hymy huulilla kulkien. Konkreettinen matka ennen ja jälkeen shamaanimatkan on todellinen lahja. Valmistautuminen kulkemaan henkimaailmaan ja pitkä palautuminen pakkasilmassa kotiin.

Vasta kotioven sulkeutuessa olen täysin läsnä tässä tietoisuudessa. Vielä kotimatkalla henkimaailma oli kosketeltavasti läsnä. Välitilat ja valmistautuminen ennen ja jälkeen rituaalin ovat tärkeitä. Pitkä saunominen ja puhdistautuminen valmistaa mieltä laskeutumaan rituaaliin. Yhtä lailla rituaalinen jälkeinen aika on parhaimmillaan kun hitaasti jälkilämmössä hautunut puuro.

Henkiopas antoi neuvon nukkua taljalla, jotta selkäni paranisi.
Selkä on parantunut taljalla vietetyn viikon jälkeen. Kiitos!

Talvennapa metsässä

Talvi kaivoi minut kinokseen, puhalsi metsään ja kiersi kehäksi ympärille lumiset, nuokkuvat puut. Antoi kaveriksi rapean pakkasen ja rätisevän puusaunan. Mutta jätti lumiseen metsään jalanjäljet lammelle, joka väreili jäätymättä ja hengitti pakkasessa.

Shamanistinen seminaari antoi paljon ajateltavaa. Läksyn odottamisesta. Miten ei tarvitse aina kiirehtiä ja edetä, kokea huonoa omaatuntoa paikallaanolosta. Odottamisen taito. Ajoittamisen taito. Ja läksy luottamuksesta henkimaailmaan. Miksi varata niin usein itseen ja asioiden suunnitteluun, kun voi hakea tietoa ja vastauksia henkimaailmasta: miten teen tämän rituaalin? mitkä asiat nyt tarvitsevat huomiota?

Kiitollisuus. Päällimmäinen tunne talviviikonlopusta. Uusi voimaeläin tuli luokse, sulki ovia entiseen, osoitti tehtäviä tässä maailmassa. Askarruttavat symbolit aukesivat toisten matkoista kuunnellessa ja muuttuivat arvoituksista avaimiksi. Avaimiksi tietoon, askeleiksi polulla eteenpäin.

Yhteisössä on voimaa.
Maagisissa metsälammissa on taikaa.
Karjalan korpihunaja sulaa kielelle ja nautin lumesta teemuki tassussa.