maanantai 21. marraskuuta 2011

Low Magick

It's All in Your Head ... You Just Have No Idea How Big Your Head Is

Lon Milo DuQuette on ehkä viihdyttävin, ehkä hauskin, ehkä yksi pätevimmistä ja ehdottomasti yksi pähkähulluimmista seremoniamagian harjoittajista. Valkopartainen taatto ei arkaile kertoa, miten maagisten työvälineiden valmistus aiheuttaa kotona keittiöpalon ja saa perheen kissan kynsimään vaimon verille.

Low Magick. Siinäpä nimi kirjalle, joka on kaikkea muuta kuin alemman tason magiaa. Lon Milo seikkailee katolisessa koulussa Goetian henkilöolentoja karkottaen ja valmistaa seremoniallisen magian välineitä kotikeittiössään kynttilänjämistä. Hän ei pelkää heittäytyä päiväkausien rituaaleihin, eikä pistää itseään peliin kirjoittaessaan huumorintajuisesti hurjimmistakin mokistaan. Magian ohella hän opettaakin lukijalle läksyn  häpeän turhuudesta.

Kirja on samantapainen kuin DuQuetten elämäkertateos My Life With the Spirits, mutta selkeämmin teemoitettu niin, että kukin kertomus opastaa johonkin aihealueeseen, esimerkiksi I Ching -oraakkelin käyttöön. Tavalliselle tallaajalle kirja on mielenkiintoinen kurkistus seremoniallisen maagikon hurjaan maailmaan, jossa karkotetaan demoneita omassa olohuoneessa. Hui!



torstai 17. marraskuuta 2011

Uuden edessä

Yksitoista vuotta takaperin lähdin opiskelemaan kuvataiteilijaksi. Se kuulosti kivoimmalta vaihtoehdolta sillä paikkakunnalla, jolle olin juuri seurustelukumppanin perässä muuttanut. Työllistymisellä en päätäni vaivannut, pääasia, että opiskelu oli hauskaa.

Kahdeksan vuotta sitten olin ensimmäisessä työpaikassa tutkimuslaitoksessa. Työilmapiiri oli karsea ja painostava, mutta väänsin pitkiä päiviä ja yritin olla mieliksi kaikille. Iltaisin pakenin stressaavaa työilmapiiriä pänttäämällä seremoniallista magiaa ja kabbalaa viiden kirjan viikkotahtia.

Kuusi vuotta sitten siirryin mukaviin viestintäalan töihin viideksi vuodeksi. Kolmisen vuotta sitten aloin myös tehdä koulutus- ja konsultointikeikkoja ja perustin oheen oman yrityksen. Kaksi vuotta tein kolmea työtä yhtä aikaa, mutta olin samalla tyytymätön työmäärään. Vaikka rahaa kertyi, oli omaa aikaa hyvin vähän… enkä oikeastaan tehnyt niitä asioita, joita halusin.

Vajaa vuosi sitten aloitin nykyisessä työssäni muutettuamme pääkaupunkiseudulle. Muutama kuukausi sitten stressi sai mahani ärtymään ja oireilemaan. Ramppasin lääkäreiltä toiselle varmana, että vatsassani asuisi ameeba ja helikobakteeri ja suolistomatoja. Samaan aikaan iski pari kuukautta kestänyt sitkeä flunssa. Väsyin töihin totaalisesti. Ei enää kokouksia, ei työmatkoja, ei tiedotteita, ei yhtään uutisjuttua, ei edustamista, ei toimistotuoliin puutumista.

Kaksi viikkoa sitten otin loparit.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Ensin opiskella koko nuoruus, sitten tehdä töitä saavuttaakseen työkokemusta, jotta voisi saada taas uuden työpaikan ja parempaa palkkaa ja lisää vastuuta ja stressiä ja taas vaihtaa työpaikkaa ja olla joustava ja tehdä itsensä tarpeelliseksi ja luopua vapaa-ajastaan työmatkojen vuoksi.

Ja yhtäkkiä on vain väsymys ja yöllä ajatuksissa kierivät työasiat. Eikö työn pitänyt olla välttämätön pieni paha, jolla kerätään rahaa elämisen ylläpitoon ja kivoihin harrastuksiin? Koska se nielaisi kaiken? Minne hävisivät harrastukset?

Mitä haluan elämässäni todella tehdä?
En ainakaan istua toimistossa enää yhtään päivää.

Mitä nyt teen?
Olen luottavainen. Elämä kantaa. Elämä johdattaa.
Kirjoitan.
Teen sitä, mitä todella haluan elämässäni tehdä.
Luovun. Luovun. Luovun.
Päästän irti.

Aika vähällä pärjää, kun keskittyy olennaiseen.
Olen uuden edessä.
Avoin kaikelle.

AUM ja Zazen

Viime päivinä olen kokeillut kahta varsin erilaista meditaatiota. Zen-buddhalaiseen Zazen-meditaatioon osallistuin ekumeenisessa eri uskontoja ja filosofioita kokoavassa seminaarissa. Meditaatio-ohjaaja opasti meitä istumaan oikein, hengittämään oikein, laskemaan hengityksiä. Zazenilla pyöritään kehittämään tarkkaavaisuutta ja läsnäoloa.

Yksi…kaksi…kolme…varvasta kutittaa… yksi…kaksi…hengitänköhän tarpeeksi rauhal…yksi…kaksi… Eipä tuosta tekniikasta osaa paljoa tuumata viiden minuutin kokeilun jälkeen. Muistuttihan se kynttilänliekin tuijottamista, kolmanteen silmään keskittymistä tai hengityksen rytmiin keskittyvää meditaatiota. Varmaan alussa mieli keskittyy kauan laskemiseen eikä saavuta meditatiivistä tilaa. Numeroita. Kielellistä. Kunnes pääsee numeroiden taakse ja hiljaisuus kasvaa.


AUM-meditaatio on sosiaalinen meditaatio, jossa toisia ihmisiä käytetään peileinä. Ja hikisinä halinalleina! 14 vaiheen läpi röykyttävä meditaatio pisti huutamaan vihaa ja raivoa, rakastamaan, tanssimaan, antamaan anteeksi ja halaamaan muita osallistujia noin kahdeksankymmentä hikistä kertaa.

Oletusajatukseni oli, että monipuolisen tunneskaalan läpikäyvä höykytys jyräisi kropan väsyneeksi ja aivokäyrän nollaksi, jonka jälkeen istuisin tunnin paikallani täydellisessä tyhjyydessä ja harmoniassa.

Ei sen ihan niin mennyt. Sisäinen erakkoni ja misantrooppini taisi häkeltyä kaikesta halaamisen määrästä ja päädyin aika pinnallisesti seuraamaan itseä ja muita ulkoapäin. Nyt tehdään näin. Tuo tekee noin. Äh, miksi analysoin enkä sula kokemukseen. Miksi en pääse syvemmälle, miksi keskityn siihen miten ihmisten hiki haisee ja tuntuu ällöttävältä. Miksei mieli ole hiljaa. Ole hiljaa. Ole läsnä. Lopeta.

AUM-meditaation vaikutus alkoi oikeastaan vasta pari päivää myöhemmin. Huomasin olevani ihmisvirrassa avoimempi. Kohtaavani ihmisiä, potentiaalisia halattavia. Näkeväni ihmisen vastaantulijassa. Näkeväni hyväntekijän vieraan kasvoissa. Huomasin nauravani kovempaa. Hiljaa paikallaan oleminen tuntui syvemmältä ja levollisemmalta.

AUM-meditaatiosta on varmasti apua ihmisille, jotka haluaisivat purkaa stressiä, tunnistaa ja ilmaista tunnetilojaan selkeämmin ja päästä estoista toisten ihmisten lähestymisessä. Halaaminen voi olla yllättävän eheyttävä ja parantava kokemus. Tai päinvastoin. Mutta sekin opettaa itsestä.

Pidin AUMia enemmän sosiaalisena peilinä kuin mieltä hiljentävänä röykytyksenä, johon monivivahteinen voimaeläintanssi, voodoo-henkinen tanssirituaali ja kiihkeäsykkeinen rummutus toimii minulla hyvin. Myös tärinätranssi ja polvikeinunta siinä ohessa väsyttävät kropan niin, että sen jälkeinen meditaatio tai mielikuvamatka on syvä vajoaminen sanojen tuollepuolen, äärettömään kokemuksen universumiin.



tiistai 8. marraskuuta 2011

Voimaeläimen vaihtuminen

Shamanismin harjoittajan apuhenki on usein eläinhahmoinen. Voimaeläimen käsite on tuttu kaikille shamanismiin syventyneille. Mutta mitä sitten, kun vanha-rakas-tuttu voimaeläin kertoo ottavansa loparit ja rekrytoi tilalle uuden eläimen?

Vanha voimaeläimeni oli vuosien ajan läheinen kumppani. Se manifestoitui usein tähän todellisuuteen. Kulki vierellä, kujeili ja opetti. Yön hämärinä tunteina rummun kumussa otin eläimen hahmon ja juoksin metsissä haistaen sen kuonolla ja näkien sen silmillä. Se oli minussa ja minä olin se. Lomittain. Ja sitten se ilman mitään varoitusta kertoi muuttavansa erääseen rituaaliesineeseeni. Ja muutti, ilman irtisanomisaikaa.

Se oli opettanut läksynsä, elämänvaihe oli muuttunut ja uusi eläin toisi uudet opetukset mukanansa. Eläin, jota olin aina vierastanut ja hieman pelännytkin. Eläin, jonka kanssa nyt viimeiset pari vuotta olen elänyt arastellen. Se on tuonut mukanaan erilaisia henkisen elämän ulottuvuuksia, kuten joogisen elämäntavan. Mutta samalla shamanismin harjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Ehkä senkin vuoksi, että arkailen uutta eläintä. En koe samanlaista kaipuuta sen luokse kuin edeltäjänsä.

Nyt kun tarkemmin asiaa tuumailen, en tiedä onko shamanismin harjoittamisen välttely ollut oikea ratkaisu. Tunnen itseni irrallisemmaksi ja huonovointisemmaksi ilman säännöllistä yhteyttä shamanistisiin maailmoihin ja harjoitteisiin. Ehkä olisi viisaampaa suhtautua uuteen eläimeen kypsemmin ja päättää tutustua siihen oikein huolellisesti ajan kanssa. Sillä on varmasti elämälleni paljon annettavaa, kun se on aiheuttanut tällaista välttelyä. Usein kun hankalia ja haastavia asioita tulee vältelleeksi.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Vain ruokaa

Jone Nikula murjaisi hiljattain aika viisaasti; muualla maailmassa ihmiset kuolevat nälkään ja Suomessa tapellaan millaista rasvaa saa syödä. Hävetä saisi, ihan totta.

Ei sillä etteikö ruokavaliostaan kiinnostuminen sulkisi pois myös muiden ihmisten auttamista. Eikä sillä etteikö ruoasta puhuminen oikeastaan ole paluuta perusasioihin ja vaihtelua vaikkapa trendivaatteista tai shoppailusta puhumiseen. Mutta monelle ruoasta on tullut elämän hallitsija, joka ei enää yhdistä erilaisia ihmisiä vaan erottaa kapeisiin karsinoihin. Ruoka on monelle nykyajan mammona, erikoisliikkeissä asuva epäjumala.

Jos ruoka tuo hyvää oloa itselle, niin miksi siitä pitää tapella ja tuputtaa? Pekonia hehkuttava ruokavalionisti saa kavahtamaan yhtä kauas kuin pelastustraktaatteja jakava lahkolainen. Vai onko ihmisistä tullut nykyään kiihkeämpiä? Kärjistääkö nettikulttuuri ne omat lokerot sotapoteroiksi? 80-luvulla samaa ilosanomaa käytiin aerobicin ja kuntosalin välityksellä. Tiukkana koukistuva hauis ja pinkit trikoot porttina autuuteen.

Olen miettinyt josko lopettaisin blogissani kokonaan ravinnosta puhumisen, koska en halua olla osa nykyajan vellovaa ruokavaliokeskustelua. Mutta sitten tuumin, että yrtti- ja luonnonkasvireseptit sekä ohjeet toimivat usean erilaisen ruokavalion tukena, joten niistä puhuminen ei ole kenenkään ruokavaliota tai valintoja vastaan. Shamanismissa ruokavalio voi olla myös henkinen ja maaginen valinta. Esimerkiksi huichol-kansan shamaanit valmistautuvat tärkeään transsimatkaan 14 kuukauden hedelmäpaastolla.

Mutta se nälänhätä. Se on yhtä todellinen kuin voiastia karppaajalle ja porkkanaraasteautuus foodistille. Olen vakuuttunut siitä, että toisten ihmisten auttaminen jakaa hyvää ja tuo sitä myös omaan elämään. Siksi en haluaisi loukata ketään tälläkään postauksella, ja mietin tarkkaan kannattaako tästä aiheesta kirjoittaa ollenkaan. Mutta kuitenkin olen samaa mieltä kuin Jone. Pistetään asiat perspektiiviin. Ruoka on vain ruokaa.

Tämän kuukauden avustuskohteeni on Baltiassa:

Haastan sinutkin auttamaan sellaista järjestöä, joka on sydäntäsi lähellä!