keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Wiccoja puhuttaa seksi, sosiaalisuus ja uskonnon monipuolisuus

Suomalaisia wiccoja kokoava Wiccasapatti tapahtuma järjestettiin hiljattain pitkän tauon jälkeen. Ennen vuotta 2016 Wiccasapattia vietettiin vuosina 2003, 2004 ja 2005. Tapahtuma oli tällä kertaa yhden päivän mittainen. Ohjelmassa oli luento wiccan sosiaalisuudesta ja Learning Café -keskustelu wiccasta ja seksuaalisuudesta. 

Hei hetkinen! Eikös Marko Meretvuo väittänyt tuoreessa Seksin ja uskonnon vaiettu historia -kirjassaan, että seksi on nykyään wiccoille tabu? Nappasin haastatteluun suomalaisen wicca-veteraanin Johanna Heinosen. Hän lupasi kertoa meille wiccakentän kuulumisia ja kommentoida myös Meretvuon kirjan väitettä. 



Olet suomalainen wicca-veteraani ja osallistuit Wiccasapattiin jo miltei 15 vuotta sitten. Onko mikään muuttunut wiccan kentällä tänä aikana? 

Olin mukana järjestämässä kolmea ensimmäistä Wiccasapattia (2003-2005). Tämänkertaisessa tapahtumassa olin ihan rehellisesti vain riviosallistujana enkä lainkaan järjestelyvastuussa.
En ole juurikaan seurannut wiccan ”julkista kenttää” viime vuosina. Jätin medioissa esiintymisen perheen perustamisen aikoihin ja samaan aikaan siirryin aktiivisesta yhdistystoimijasta taka-alalle nauttimaan toimimisesta oman covenini kanssa. Harjoitan wiccalaisuutta edelleen aktiivisesti, mutta aika ei enää samalla tavalla riitä yhdistyksissä toimimiseen tai tapahtumien järjestämiseen, eli arvioni wiccakentän muutoksista on tällä kertaa hyvin subjektiivinen :)

Mutta kun nyt kerran kysyit, niin näkyvin muutos on mielestäni wiccan harjoittajien ikärakenteen monipuolistuminen. Tämä on tietysti luonnollista, kun uudet nuoret kiinnostuvat wiccasta samaan aikaan kun ”vanhat parrat” vanhenevat. Ulkomailla tapaa paljon harmaahapsisia wiccoja, ja vaikka ihan niin monipuoliseksi ei ikäjakaumaa vielä voi kehua, niin sitä kohti ollaan näköjään menossa. Toinen näkyvä muutos on enstistä avoimempi vuoropuhelu niin traditioiden kuin eklektikkojen välillä. Tähän vaikuttaa luonnollisesti eri traditionharjoittajien yleistyminen. Tietyllä tapaa ainakin omasta subjektiivisesta näkökannastani katsottuna wiccakentällä on lisääntynyt tietty terveellinen itsevarmuus. 

Suomessa alkaa olla jo mukavasti wiccaa vuosikausia harjoittaneita ihmisiä, joille luonnostaan on kasvanut varma pohja omasta uskosta ja sen harjoittamisesta. Tämä näkyy mielestäni uudenlaisena rentoutena ja varmuutena, jopa erilaisuuden parempana sietämisenä. Ehkä asian voisi kiteyttää niin, että wiccan kentän ääni on monipuolistunut? Siinä missä ennen puhuttiin vain opiskelevista nuorista kaupunkilaisnaisista (mikä ei toki ihan totuudenmukainen kuva ollut silloinkaan), niin nyt wiccan kasvot ovat yhtälailla keski-ikäisen ja sitä vanhemman perheellisen, työssäkäyvän ihmisen kasvot.

2000-luvun alussa wicca oli pakanauskonto, josta moni pakana oli kuullut ensimmäisenä. Wicca oli myös paljon esillä mediassa. Nykyään samassa asemassa taitaa olla suomenusko. Ovatko suomalaiset wiccan tarkoituksella medianäkyvyydeltä peitossa vai mistä lie kyse? 

Enpä tiedä tarkoituksesta, mutta aivan selvästi näihin esillä olemisiin liittyy tietty aaltoliike. Ensin 90-luvulla puhuttiin vain saatananpalvojista ja satanisteista, nämä iloisesti sekoittaen. Wicca taas oli 2000-luvun taitteessa tietyllä tapaa mediaseksikäs uskonto, se esiintyi populaarikulttuurissa, internet mahdollisti tiedon nopean leviämisen ja virallistamishanke kiinnosti tietysti mediaa. Ei uskonnon virallistaminen kuitenkaan silloin niin arkipäiväistä ollut. Mitä wicca on? -kirja toi myös julkisuutta ja varmaan pieni vaikutus oli itsellänikin ”media-noitana”. En koskaan tarjoutunut itse yhteenkään haastatteluun, ja useista ehdotetuista myös kieltäydyin, mutta juttuja tuli silti yhteen aikaan melko paljon. 

Vuosikymmenen loppupuolella median kiinnostus pikkuhiljaa hiipui, mikä on toisaalta hyvin luonnollista ja kuuluu tiettyyn elinkaareen, mikä uususkonnon on käytävä läpi. Virallistamisprosessi meni jäihin ja vanhat wiccat alkoivat olla eilisen uutisia. Itse näen asian niin, että siitä vasta alkoi suomalaisen wiccan jalostuminen ja itsensä löytäminen. Tällä hetkellä wicca tuntuu taas kiinnostavan ihmisiä (ja populaarikulttuurikin on taas ottanut noitia esiin), mutta uskontojen trendistatus on toisaalla, minkä itse näen hyvänä asiana. Kaiken kuuluukin muuttua ja liikkua koko ajan. Mielestäni pakanakentän monimuotoisuus on rikkaus.



Marko Meretvuon tuore kirja Seksin ja uskonnon vaiettu historia väittää, että wiccan oleelliset seksuaaliset piirteet ovat rappeutuneet ja seksirituaaleista on tullut lähes yhtä suuri tabu kuin valtakristillisessä uskonnossa ja syyksi tähän esitetään 1990-luvulla alkanut wiccan harjoittajien pyrkimys virallistaa uskontonsa. Olit mukana virallistamishankkeessa, joten miten kommentoit Merenvuon väitettä? 

Itse virallistamishankkeessa mukana olleena en näe asiaa lainkaan samalla tavalla kuin Meretvuo. En muista, että seksuaalisuudesta tai seksiriiteistä olisi virallistamishankkeessa tehty ongelmaa tai että niitä olisi erikseen pyritty silottelemaan. Toki haastatteluissa toimi varmaankin jonkinlainen itsesensuuri: piti ottaa huomioon myös kohdeyleisö ja pitää mielessä, että julkaisuja lukevat myös äiti ja muut sukulaiset…  Asiasta kuitenkin kysyttiin usein, ja itse yritin ainakin vastata totuudenmukaisesti: seksirituaalejakin tehdään, niin symbolisesti kuin kirjaimellisestikin.

Julkisuuden lähteistä ei varmasti saa samaa kuvaa kuin kentän sisäisistä keskusteluista, mutta silti ihmettelen Meretvuon voimakasta tulkintaa seksiriittien muodostumisesta tabuksi. Omasta näkökulmastani verevä seksuaalisuus ja siihen liittyvät riitit syleilevät wiccaa niin kokonaisvaltaisesti, että asian vähättely tai häpeäminen on käytännössä mahdotonta. Toisaalta wiccassa tulkinta seksistä on mielestäni myös huomattavasti laajempi kuin ”Lance to Grail” eli peniksen työntyminen vaginaan, mikä ehkä osaltaan selittää sitä, miksi ajatus häpeilystä tai selittelystä liittyen wiccan ja sukupuolisuuden yhteyteen on niin mahdoton. 

Oma tulkintani aiheesta on, että wiccan historiassa (erityisesti naisen) seksuaalisuuden vapautumisella on ollut iso rooli ja esimerkiksi jo alastomuus on ollut kova juttu aikanaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole pysyvä olotila, vaan vuosikymmenet vaihtuvat ja teemat ja keskustelut wiccan ympärillä aaltoilevat. Kaksituhattaluvulle tultaessa seksi itsessään ei ollut enää niin iso juttu, sen saralla oli ehkä kaikki jo aikalailla nähty, vaikka toki se silti kiehtoo ihmisiä. Yhteiskunnan näennäisestä vapautumisesta huolimatta seksillä on kuitenkin myös leimaava kaiku – aika moni parikymppinen opiskelijatyttö miettii kaksi kertaa, haluaako korostaa haastattelussa seksimagian harjoittamistaan. Wicca on kuitenkin paljon muutakin.

Sinänsä yhteiskunnan suhde seksiin tuntuu olevan yhä kimurantimpi, mutta wiccan kentällä puhutaan kokemukseni mukaan tänä päivänä paljon seksuaalisuudesta, polariteeteista, seksimagiasta ja muista seksiin ja riitteihin liittyvistä asioista. Tätä keskustelua ei ainakaan omasta mielestäni ole tarpeenkaan käydä julkisuudessa, kunhan uskonnon sisällä siitä puhutaan. Seksi on hyvin voimakasta magiaa, ja myös hyvin henkilökohtaista. Se mahdollistaa vahvan energian lisäksi ikävä kyllä myös esimerkiksi erilaiset hyväksikäytön muodot, minkä takia yksilöiden vastuuta ei voi liikaa korostaa.

Totuus on kuitenkin, että wicca ei ole pelkästään sidontaa, ruoskintaa ja seksiä. Se on niitäkin, mutta pelkän seksin nostaminen wiccaa määrittäväksi asiaksi on yhtä lailla väärin kuin seksiriittien vähättely.

Lisäksi kannattaa huomioida, että wiccan harjoittajien tyypillinen kuva on laventunut. Kuusikymmentäluvulla esimerkiksi coveneissa toimivat usein (enemmän ja vähemmän) pariskunnat. Tänä päivänä moni harjoittaa uskontoaan yksin tai omaa puolison covenin ulkopuolelta. Toki siinäkin tapauksessa seksiriittejä uskontoa harjoittaessa tehdään, mutta yleensä symbolisesti. Wiccan harjoittaja on kuitenkin muutakin kuin uskontonsa, hän voi olla jonkun puoliso, perheenäiti tai -isä, eikä uskonnollisen (seksi)magian harjoittaminen mene näiden sitoumusten yli.


Paljon kiitoksia Johannalle haastattelusta!

torstai 25. helmikuuta 2016

Pohjolan myytit -värityskirja

Aikuisten värityskirjabuumi on tuonut kauppojen hyllyille monenlaisia värityskirjoja mandaloista ja kukkakuvioista aina kalevalaiseen kuvastoon. Like julkaisi Meri Mortin kirjan pohjoisista myyteistä.

Kirjan kuvastossa vilisee Louhi, maailmanpuu, Thor, tonttu, Staalo, riimupussukka ja monta muuta skandinaavisen mytologian hahmoa ja teemaa. Lyhyet tietoiskutekstit kertovat mistä kuvassa on kysymys, joten se käy hyvänä perehdyttäjänä pohjoiseen mytologiaan myös nuorille ja lapsille.

Väritettävää voi hankkia täältä





perjantai 6. marraskuuta 2015

Metsäntuoksuista satanismia

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari… Riisuttu Suomi -kirja esittelee Arman Alizadin haastatteluin ja Meeri Koutaniemen valokuvin suomalaisen yhteiskunnan vastapareja. Upseeri turisee maanpuolustuksesta. Aseistakieltäytyjä taittelee pyssyistä rauhanaatteen flyereita. Minua kiinnosti kirjassa oikean käden polun laidalta napattu pappi ja metsän sylissä filosofiaansa ruotiva satanisti. 

Riisutun Suomen satanistin puheenvuoron käyttää Azazelin Tähden veljeskunnan Soror Heith. Hänen puheenvuoronsa ovat kirjan mielenkiintoisinta ja syvintä antia. Siinä missä naispappi hämmästyksekseni viittaa duuniinsa idioottimaisena, sisar Heith kertoo maailmankuvastaan laajasti ja kiintoisasti. Hänen maailmankuvansa on pitkälti shamanistinen. Luontoyhteys ja luonnon pyhyys vaikuttavat arjen eettisiin valintoihin. Heith valottaa useassa kohdassa myös Azazelin Tähden toimintaa.

Soror Heithin haastellun metsäiset kuvat kutittivat visuaalista mielihyvähermoani ja minusta on hienoa, että mediassa esitellään shamanistisen maailmankuvan kentältä välillä muutakin laitaa kuin amerikkalaistyyppistä ydinshamanismia. Suomalaisten vasemman käden polun harjoittajien joukossa on kuitenkin runsaasti shamanismin harjoittajia, animisteja ja luontomystikkoja.

Riisuttu Suomi -kirjan saa käsiinsä vaikkapa kirjaston hyllyltä. Miinusta kirja saa lähinnä huolimattomasta editoinnista. Joka sivulla läpi kirjan on kirjoitusvirheitä, välillä useampi samassa kappaleessa. Oikoluku vie vain muutaman tunnin, olisiko kannattanut panostaa siihen ennen painokoneen lämmittelyä?




Kuvissa Riisuttu Suomi -kirja, jossa olevat kuvat Meeri Koutaniemi

lauantai 24. lokakuuta 2015

Riimuja korteista

Käytän riimuja yleensä yksittäin. Valitsen vanhan futharkin riimujen joukosta sen kuvion, jonka merkitystä haluan pohtia kussakin elämäntilanteessa. Jos haluan vahvistaa riimun vaikutusta elämässäni, saatan myös piirtää sitä toistuvasti paperille tai luonnossa hiekkaan. Riimuseteistä lempparini on ystäväni vuosia sitten tekemä katajapuinen 24 pyöreän puukiekon setti. Käytän toisinaan myös kivisiä riimuja, jotka tuntuvat naulaavan riimujen merkityksen jykevämmin mieleeni.

Hiljattain törmäsin riimuista tehtyihin kortteihin. Miten hieno oivallus! Laminoitujen korttien pakassa on 24 vanhan futharkin riimua. Kukin kortti sisältää riimurunon ja tietysti riimun kuvan ja nimen. Näin riimukorttien tekijä Ismo Meinander kertoo ideastaan:

- Riimukortit ovat hyvin oivallinen ja käytännöllinen väline riimujen mysteerien pohdiskelussa, ja niistä on ollut paljon iloa ja hyötyä itselleni, minkä vuoksi päätin myös saattaa ne muiden ulottuville. Sain alun perin idean riimukorttien tekemiseen vuosia sitten käydessäni läpi vanhan Futharkin riimurivistöä, ja tällöin en omistanut vielä riimukiviä tai -nappeja, joten kortit toimivat niiden korvikkeina. Myöhemmin havaitsin, että kortit ovat hyvin hyödyllinen väline erilaisissa mietiskelyissä ja mm. riimukonsultaatiossa, joihin ne soveltuvat jopa kiviä tai nappeja paremmin. Lisäksi riimukorteissa on mukana muinaiset riimurunot, joiden pariin voi aina palata mietiskelemään, ja kortit kulkevatkin helposti mukana kaikkialle.


Jos kiinnostuksesi heräsi, voit kysellä lisää ja tilata kortteja suoraan tekijältä: ismo.meinander@gmail.com. Riimukortit maksavat 15 euroa ja hinta sisältää postikulut Suomeen.

Riimujen merkitykset
Miten riimuneuvonpito toteutetaan?




keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Haastattelussa: taiteilija Veera Pitkänen

Kalervo Palsan ja Veera Pitkäsen Matka-näyttely esittelee grafiikkaa ja akvarelleja Hanasaaren kulttuurikeskuksessa 23.8.2015 saakka. Veera Pitkäsen teokset henkivät vahvasti okkultismia ja pohjoismaista vanhaa mytologiaa, joten pyysin häntä kertomaan lisää nyt näyttelyssä olevista Argarizim-kirjan kuvituksista sekä avaamaan luovaa mielenmaisemaansa. 

Kerrotko millainen teos Argarizim on?

- Argarizim on suomalaisen okkultistin Johannes Nefastoksen teos, joka on rakenteellisesti jaoteltu Dante Alighierin Inferno-tekstin mukaan eri kappaleisiin. Nefastoksen kirja kulkee siis eteenpäin hieman samaan tapaan kuin Danten Inferno-kuvaus. Tähän matkan tekemisen teemaan tartuinkin kuvituksissani. En halunnut tehdä helvettikuvia missä on ihmisiä tai kärsimystä vaan tartuin helvetti-teemaan psykologiselta kannalta; esoteristin tie on vaikea ja yksinäinen. Silti kuten kaikkien projektien kanssa, jossain vaiheessa kuvat elävät omaa elämäänsä ja tarina kirjoittaa itseään, minä vain koetan seurata sen hienoisia sävyjä ja tulkita niitä. Näin kävi myös Nefastoksen kirjakuvituksen kanssa; osittain kuvat kertovat minusta, osittain Nefastoksesta, meidän energisestä piiristämme ja kohtaamisesta. 



Millainen luontosuhteesi on nyt ja millainen se on ollut lapsena, liittyykö kiinnostuksesi okkultismia ja pohjoista mytologiaa kohtaan myös luontoon?

- Lapsena minua kiinnosti kovasti eri kasvien ja eläinten nimet ja teinkin tarkkoja kopioita vihkooni koulukirjoista. Koska isäni on taiteilija, meillä oli tapana iltaisin tehdä niin, että sain valita jonkin kuvan eläinkirjasta ja isä sen sitten minulle piirsi. Nämä hetket ovat jääneet mieleeni, sillä keskityin niin kovasti yksityiskohtaan, että hämmästyin joka kerta kun yhtäkkiä eläimen kuva olikin valmis. Tämä oli minusta melkein kuin taikuutta ja samantyyppinen kokemus on läsnä vieläkin; työn lopputulos yllättää minut aina eikä prosessi ole ikinä täysin kuten sen kuvittelin. Jotkut työt ovat hirveän vaikeita, toiset tulevat helposti. Työ on hyvä jos siinä on mukana henki, jos ei ole, se on pelkkä tekninen suoritus ja nämä yleensä tuhoan. Joskus pitää tosin tehdä teknisiä töitä, että saa materiaalin ja ilmaisun haltuunsa niin, että voi ilmentää henkeä.

- Lapsena pidin kovasti lukemisesta ja tämä on edelleen rakas harrastukseni. Mytologia ja tarut olivat tärkeitä minulle jo pienenä, mutta niitten todellista arvoa olen alkanut ymmärtämään vasta aikuisella iällä. Koulussa ei esimerkiksi koskaan kerrottu mitään suomalaisten muinaisuskosta tai vanhoista tavoista, mistä tuli jotenkin täysin juureton olo. Koulusta minulle jäi mielikuva, että ensin ei ollut mitään tai että oltiin jotenkin alikehittyneitä tai typeriä kansana, sitten tuli kristinusko ja täällä opittiin sivistyneiksi - vaikka tosiasiassa taisi tämä mennä ihan toisin päin.

Kalevalaa käsiteltiin vain satuna, eikä missään vaiheessa pohdittu sen syvempiä merkityksiä tai sitä miksi jotkut hahmot on esitetty tiettyyn tapaan. On mielettömän hienoa, että nyt kiinnostus omaa menneisyyttä ja myyttejä kohtaan on kasvanut ja kirjoja aiheesta julkaistaan niin, että isompikin yleisö näistä kuulee. Hyvänä esimerkkinä tästä Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko mikä oli aivan mahtava lukukokemus, sekä tietysti Juha Pentikäisen mittava työ suomalaisen karhuperinteen ja pohjoisen shamanismin kanssa.


Veera on rakastanut Kalevalaa aina, eikä vähiten Akseli Gallen-Kallelan kuvamaailman takia. Muinaisskandinaaviset saagat tulivat ensin häntä lähelle hänen kiinnostuessaan riimujen esoteerisesta puolesta. Opiskeltuaan riimuja suhteellisen intensiivisesti ja asuttuaan Ruotsissa muutaman vuoden hän sisäisti siellä läsnä olevaa luonnon energiaa ja nyt hän työskenteleekin seuraavan ison kuvitusprojektin kanssa, joka liittyy Skandinavian muinaisuuteen.

- Esoteria, taide ja okkultismi liittyvät minusta luontoon, sillä luonnossa nämä kaikki ilmentyvät ja me emme ole mitään ilman luontoa; emme mitään ilman metsää. Luonto on ehdottoman pyhä, ja jokainen myytti liittyy luontoon. Ihmisen mielikin on osa luontoa ja jos se pyritään luonnosta irrottamaan käy hirvittävä tragedia, ihminen suistuu epätasapainoon. Argarizim-sarjan teokseni Eläimen kuolema sivuaa hieman tätä aihetta.

Veera Pitkänen opiskeli vuosina 2012-2014 taidetta Ruotsin Gerlesborgissa. Kylä sijaitsee Ruotsin länsirannikolla, meren ja jylhien kallioiden sylissä. Lähistöltä löytyy myös runsaasti kalliomaalauksia.

Mitkä asiat ruotsalaisessa luonnossa vaikuttivat sinuun niin, että se purkautui taiteeseesi?

- Asuin vuonomaisessa maisemassa, mikä on hyvin erilainen kuin mikään Suomen maisema. Joka päivä kävelin meren ohi ja joka päivä se oli erilainen. Mieleeni on jäänyt erityisesti auringon noustessa hyöryävä meri, ja syksyn syventyessä meressä näkemäni ilmiö mitä ruotsalaiset nimittävät sanalla “mareld”, suomeksi vesisäihky. Ilmiön nähdäkseen piti olla täysin pimeässä ja liikuttaa vettä esimerkiksi kepillä. Näytti siltä kuin veden alla syttyisi äkisti kymmenet tähdet, jotka leijuvat hiljaa hetken aikaa ja vaipuvat sitten pimeään. Tämä sai ajattelemaan joitakin alkemistisia lausahduksia, miten ylhäällä onkin kuten alhaalla. Hetken aikaa taivas oli alapuolellani.

- Myös kallio vaihtoi väriään päivän mittaan valon mukaan: vaaleanpunaisesta violettiin, harmaaseen, ruskeaan ja mustaan. Ymmärsin miten kivikin elää. Asuin lähellä Vitlyckeä, UNESCO-kohdetta, missä on satoja kalliomaalauksia. Kävin siellä useasti ja niitä kuvia katsellessa sielu vavahteli. Tuntui, että melkein ymmärsin mitä kuvat tarkoittivat, jollain alitajuisella tasolla ne puhuivat minulle. Ne olivat minunkin kuviani. Aika ja ihmisten välinen kuilu pienenee tuontapaisia asioita katsellessa.

Millaiset asiat suomalaisessa luonnossa vaikuttavat sinuun samalla tavalla?

- Ruotsissa on kallio ja kivi, suomessa on metsä. Suomeen liitän mielessäni synkät metsät ja metsälammet, ja jotenkin suomalainen luonto on lävitsetunkemattomampi; mutta kenties kyseessä on kulttuurillinen ero.

Mitkä esoteeriset ja uskonnolliset teemat ovat lähinnä sydäntäsi taidetta tehdessä?

- Riimut, shamanismi, Vasemman Käden harjoitteet, muinaisuus.

Mitä kuuluu Veera Pitkäselle viiden vuoden kuluttua?

- Toivottavasti olen saanut jatkaa taiteellista pyrintöäni. Toivon että asustan koirani kanssa jossain syrjäisessä paikassa ja teen parempia töitä. Minua kiinnostaisi työskennellä jonkin aikaa Lapissa.




Kuvat © Veera Pitkänen  -  kuvia on käytetty taiteilijan luvalla
Kalliopiirroksen valokuva: Public Domain / Wikipedia