maanantai 12. marraskuuta 2012

Hiillos

Aurinko ei enää paista. Paista! Kunpa edes lämmittäisi. Se viskoo laiskasti muutamia säteitä metsänrajasta, toiselta puolen sumuista ja kylmää peltoa. Aamuisin pitää pukea kahdet villasukat, että tarkenee mennä keittiöön. Hirsien välistä juulastaa kylmästi. Teemuki sulattaa sormenpäät.

Tuulisella ilmalla vanha hirsitupa huokailee lämpöä ulospäin. Harvoin olen niin ahkera, että sytyttelisin jo aamulla tulet takkaan. Puen lisää villaa päälle, keittelen lämmintä juomaa, kirjoittelen koneella ja askartelen koruja. Illan tullen sytytellään pesää. Istutaan leivokset kädessä takan edessä ja kellahdetaan nukkumaan takan loimuun peittojen, tyynyjen ja taljojen pehmeään pesään. On ihanan rauhoittavaa nukahtaa takan rätinään ja punaiseen hiilloksen hehkuun. (Olemme retkellä olohuoneessa viikon tai pari, vintin makuuhuonetta jekkuillaan uuteen kuosiin)

Shamanistisin silmin takan hiillos näyttää toisen puolen totuudesta. Sen väki ja voima muuttuu kuvioiksi ja rakentelee yhteyksiä asioiden välille. Yhtenä iltana hiilloksen keskelle ilmestyi musta sammakko, joka söi hitaasti lihaa. Aamulla olinkin jo lääkärillä häätämässä sammakkoa, joka paljastui keuhkoputkentulehdukseksi. Nyt olo tuntuu kohentuvan.

Ulkona myrskyää, tuulee ja vihmoo vettä. Talo luovuttaa lämpöään jäätyvälle nurmelle. Taidan hakea klapikorin ja pistää takkaan tulet. Ehkä hiilloksella on tänäänkin tarina kerrottavana?


perjantai 9. marraskuuta 2012

Käsillä tehden

Miltei koko elämäni olen viihtynyt kirjojen riveillä. Olomuotoni on vaihdellut rennosta sohvalukijasta bussissa istuvaan pikalukijaan tai veneen keulassa nuokkuvaan laiskaan kesälukijaan. Siinä tuhansien kirjojen lomassa olen nostanut katseeni alati touhuavaan äitiini ja ihmetellyt, kuinka hän voi olla jatkuvassa liikkeessä.

Äiti tiskaa, paistaa samalla vohveleita ja leikkaa vanhasta seinäkalenterista palapeliä. Luen kuusi sivua eteenpäin ja äiti on edennyt lettupuuhista huovuttamiseen. Käännän kylkeä ja lueskelen kappaleen loppuun. Äiti pohtii jo kahvisaippuan valmistamista ja piirtää kaavoja ystävänsä lapsen teatteriasulle. Äiti ei jaksa katsoa leffaa kuin vartin. Sitten on pakko vähän puuhailla, ainakin hakea kutimet syliin ja pistää matkalla soppa tulille.

Ja nyt löydän itseni samasta. Joulupukinkonttiin on kutoutumassa kalastajanpipoja ja pieniä kirjavia lastensukkia. Vapaapäivän kynnyksellä ajattelen raukeasti, että nyt voin lukea kirjaa koko päivän ja maata sohvalla. Päivän päätteeksi huomaan tehneeni viisi uutta kaulakorua puotiin myyntiin ja sekoittaneeni eteerisiä öljyjä suitsukesekoituksia varten. Kaivaessani kirjan esiin silmät lurpsahtelevat jo kohti unimaata. Luen kaksi kertaa saman sivun, enkä silti sisäistä mitä siinä buddhalaisuuden etiikasta tuumattiin.

Laitan kirjan pöydälle, sillä huomenna on sunnuntai ja koko päivä aikaa lukea! Vaan illalla huomaankin pilkkoneeni halkoja, rakentaneeni seinähyllyä ja kirjoittaneeni monta tuntia reseptejä nettiin. Sisäinen kotipsykiatrini kysyy: etkö sinä Thuleia osaa pysähtyä? Miksi touhuat koko ajan? Tiedätkö, että monelle touhuaminen ja jatkuva liike hiljaisuuden karttelua ja oman sisimmän pakenemista?

Niin. Onhan se niinkin. Useille. Minulle lukeminen ei ole ollut koskaan hiljaisuutta, joka jättäisi tilaa sisäiselle peilaamiselle. Kirjat imaisevat mukaansa ja saavat uppoutumaan maailmaansa niin, että ympäristö katoaa hetkeksi. Vaikka nykyään lukisinkin tovin, olen aina läsnä arjessa enkä tule imaistuksi juonen mukana niin ahnaasti. Paitsi hetkonen, koska olenkaan lukenut viimeksi hyvän romaanin? Tai niin mielenkiintoinen tietokirjan, että se nappaa huomioni ja koukuttaa ja innostaa ja inspiroi?

Ehkä voisin pitkästä aikaa meditoida vaikka muutaman kerran viikossa. Se on miellyttävä tapa kasvattaa hiljaisuutta ja rauhallisuutta, jolloin olotila voisi laajentua kattamaan lukemistakin. Toisaalta nautin aivan hurjasti päivittyneestä puuhaminästäni. Elämässä on hyvä kokeilla monenlaisia identiteettejä ja puuhaverkkarit tuntuvat mukavilta vuosikausien lukuhousujen jälkeen. Silti jatkuva puuhailu pitää stressitasoa korkealla.

Sukellan syvän veden pohjaan.
On vain hiljaisuus, äänettömyys, rauhallisuus.
Jäätyneen lammen tumma pohja, kuolleet kaislat ja vesiheinät.


lauantai 3. marraskuuta 2012

Luonnonuskovat leirillä

Pari viikkoa sitten pakkasin neljälle pyörälle miehen, makuupussit, eväslaatikot, rummut ja helistimet. Lehto ry:n perinteinen kekrileiri oli tällä kertaa Turun saaristossa. Sateinen loppusyksy piti leiriläiset pirtissä. Kesäleirillä auringon paahteessa ehdittiin onneksi maata pihanurmella.

Mitä luonnonuskovat leirillä tekevät? No ne saunovat. Paljon. Ahtaasti. Kaikki sekaisin. Hiekkaa lauteilla. Pulahtavat jääkylmään meren. Laulavat saunalauluja. Juovat olutta saunatontun kunniaksi. Soittavat shamaanirumpua saunan ulkopuolella syvässä metsässä. Iho höyryten ne istuvat puisella terassilla ja tuijottavat pilvien läpi merelle. Juttelevat aasaiuskosta, päreitten taivuttamisesta, veneretkistä, syysväsymyksestä ja aaveista.

Ne syövät. Aloittavat illalla marinoimisen, vatkaamisen, esipaistamisen, maustamisen, tekeyttämisen ja nostattamisen. Laittavat aamusella tulen takkaan ja nostavat ensimmäiset lihat paistumaan. Kattavat kylkeen suuren pitopöydän kasvisruokaa. Fetapiirakkaa, sienisarvia, ihanasti marinoituja kikherneitä, tulista chilisalsaa, monensorttisia karjalanpiirakoita ja munavoita, papusalaatteja, kasvissalaatteja, raasteita, juustoja ja erilaisia leipiä.

Toinen kattaus hurmaa suklaisella mutakakulla, piparminttukreemillä, suklaaleivoksilla, kuppikakuilla, suklaakekseillä, tummalla suklaalla, sahramipullilla, valkosuklaainkivääriherkuilla, karamellivuorilla ja suolaisilla sipseillä ja kekseillä. Rypäle pyörii lautasella yhtä pyöreänä kuin juhlaväki. Viedään vielä tarjotin pitoherkkuja hengille.

Nyt kelpaa nukkua kellon ympäri, lukea romaania takan edessä, rummuttaa vintillä, olla hiljaa, pelata korttia. Katsoa ikkunasta tummenevaa merta ja metsää.

Tätä kaikkea luonnonuskovat puuhaavat leirillä.