perjantai 24. tammikuuta 2014

Isoäidin aikaan


Tuttavani muisteli yhtenä ehtoona isoisoäitiään, joka piti kaupungissa pientä kivijalkakauppaa. Toisen ystäväni isoisoisoäidillä oli ollut oma kangastarvikeliike isossa kaupungissa. Kaupungeissa varttuneiden kavereideni isovanhemmilla on ollut mitä erilaisimpia ammatteja ja yliopistollinen koulutus. Aloin miettiä miten erilaista elämä on ollut minun isovanhemmillani, jotka asuivat maaseudulla syrjässä ja kaukana muusta asutuksesta. 

Isovanhemmillani ei ollut ammattia tai koulutusta. Isoisä elätti perheen kalastamalla pöytään ahventa ja haukea. Lihaa pyydettiin metsästä. Maitoa tuli oman navetan muutamasta lehmästä, joille syötettiin itse kasvatettua heinää. Uskottiin animistisesti. Nähtiin tonttuja ja haltioita. Luettiin lintuja ja etiäisiä. Kotikulttuuri oli sekoitus metsästäjä-keräilijäkulttuuria ja pienimuotoista maanviljelykseen siirtymistä. Syrjä-Suomi on astunut monin paikoin vasta luolasta ja majasta ulos. 

Jatkan keräilyä. Marjoja. Sieniä. Lankoja. Oksia. Kiviä. Yrttejä. Syötäviä kasveja. En metsästä. En kalasta, mutta syön mieheni onkimia ahvenia. Luen lintuja ja luonnonmerkkejä. Näen etiäisiä, tunnen ja tiedän. Metsä ei ole vieras, vaan metsä on turva ja koti. Ihmisten maailma on vieraampi, vaikka siinäkin kuljen jouhevasti ja käytän modernia tekniikkaa. Jotkut tuttavat harrastavat muinaisen ajan elävöittämistä. Minä matkustan mummolaan. Metsästäjä-keräilijäkulttuuri ei ole vain historian kaukaisilla lehdillä, se on omissa lapsuusmuistoissani ja parin sukupolven takana.

Isoäidilläni ei ollut varaa hankkia mökkinsä keittiöön kaakeleita, joten hän pyysi monesta kaupasta näytekappaleita ja lopulta seinä muodostui tilkkutäkkinä ilmaisista näytteistä. Jokainen ruutu on erilainen.

Minulla ei ole kirjavia kaakeleita.
Mutta rappusissani roikkuu kaksikymmentä eriväristä huivia.



lauantai 18. tammikuuta 2014

Riimuja lumella

Ystävän innoittamana olen pyrkinyt olemaan joka päivä tunnin ulkona, säähän tuijottamatta, epäsyitä kaivamatta ja fiilikseen katsomatta. En muistanut merkitä päiväkirjaan koska tavan aloitin, mutta ehkä syksyllä. Aina ei ole tunti kulkenut täyteen mittaansa, mutta minä olen kulkenut sateisissa metsissä, kuraisilla pelloilla ja lumisessa metsässä.

Ulkoretket ovat tuoneet inspiraatiota ja kärsivällisyyttä. Kun ulkona jaksaa rämpiä tuntisen sateisessa metsässä, ei enää jaksa sisälläkään hermostua pikkuasioista. Tai no harvoin jaksan muutenkaan, mutta huomaan eron pään sisäisessä olemuksessa. Tänä talvena on vaivannut kaamosväsymys ja on ollut vaikea saada itseään ryhtyvään tai pulppuilevan iloiseen mielentilaan. Eipä tuo ulkoilu ole siihen vaikuttanut juurikaan, mutta ainakin hetkellisesti se on piristänyt ja tuonut happea aivoille. Vastustuskyky on saanut myös terveen potkun, sillä olin koko syksyn aina jouluun asti terveenä, joka on laiselleni flunssaimurille harvinaista.

Toisinaan käyn sauvakävelemässä, toisinaan chanttaan tai mantraan rukousmeditaatiota kävellessäni. Joskus katson luonnonmerkkejä ja seuraan niitä intuitiivisesti. Eilen takapihan puutarhan valkoinen lumipeite näytti minulle säkillisen taivaalta pudonneita Algiz-riimuja.

Riimuja suuntaviittana käyttäen kuljin halki jäätyneiden pensaiden, puronvarren mutkaan ja sieltä koivikkoa pitkin huurteisen lumen puhaltamalle niittylakeudelle. Niityllä annoin pilkkihaalarin taipua aurinkotervehdykseen ja nenän viistää jäistä maata. Mietin Algiz-riimua ja yhteyttä omaan korkeampaan minään sekä yliseen. Kohotin käteni kohti aurinkoa ja nostin palloa käsilläni.