Blogini oli melkein vuoden tauolla, mutta nyt sormet kaipaavat taas kirjoittamista. Tauolla siksi, että elämän aaltoliike veti käpertymään sisäänpäin, erakoitumaan ja maistelemaan uusia ajatuksia yksin. Parin viime vuoden aikana oma sisäinen ääni katosi sosiaaliseen hälinään ja asioiden liialliseeni jakamiseen. Talvi, kevät ja kesä ovat olleet vetäytymistä oman sisäisen keskuksen ympärille.
Ainoa lapsi kasvoi yksin, majan katolla, puissa, kallioilla, seuraten poroja tunturissa, oman sydämen rytmissä. Yksinäisyys, luonnon puhe, lintujen tarkkailu, oleminen, maagiset luonnonesineet, intuitio, hiljaisuus, aaltoilevan metsäjärven ranta…
Toisinaan jakamattomuus on arvokasta. Omat keskeneräiset polut, kudelmat ja ajatukset saavat rauhassa kypsyä omaan muotoonsa ilman, että joku muu poimii ne puoliraakoina makustellen niistä itselleen sopivia ja palauttaen omat ajatuksensa sinulle… mikä taas vaikuttaa omiin prosesseihin vääjäämättä. Moni sanoisi, että eikö tuo ole hyvää sosiaalista oppimista ja vuorovaikutusta. Kyllä niinkin.
Jakaminen ja ajatusten jäsentely muiden näkökulmaan on sekin paikallaan toisinaan. Siihen päiväkirjat, maagiset projektiseurannat ja blogit ovat oivallisia. Niiden huono puoli on pinnallisuus. Siivu päältä, vähän sivuilta, mutta ei liian syvältä.
Oma ajatusmaailmani, elämäntapani, tavoitteeni ja monet arvoni ovat muuttuneet viimeisen vuoden sisällä ehkä enemmän ja nopeammin kuin koskaan aiemmin. Olen innostunut monista uusista asioista, joita haluan maistella täällä blogissakin. Lempireseptejä raakaruoan ja vegaanisen ruoan maailmasta tupsahtelee tänne teidänkin maisteltavaksenne ja kokeiltavaksenne. Aloittakaa ihmeessä eilisestä mansikkaruusujätskistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti