perjantai 24. tammikuuta 2014

Isoäidin aikaan


Tuttavani muisteli yhtenä ehtoona isoisoäitiään, joka piti kaupungissa pientä kivijalkakauppaa. Toisen ystäväni isoisoisoäidillä oli ollut oma kangastarvikeliike isossa kaupungissa. Kaupungeissa varttuneiden kavereideni isovanhemmilla on ollut mitä erilaisimpia ammatteja ja yliopistollinen koulutus. Aloin miettiä miten erilaista elämä on ollut minun isovanhemmillani, jotka asuivat maaseudulla syrjässä ja kaukana muusta asutuksesta. 

Isovanhemmillani ei ollut ammattia tai koulutusta. Isoisä elätti perheen kalastamalla pöytään ahventa ja haukea. Lihaa pyydettiin metsästä. Maitoa tuli oman navetan muutamasta lehmästä, joille syötettiin itse kasvatettua heinää. Uskottiin animistisesti. Nähtiin tonttuja ja haltioita. Luettiin lintuja ja etiäisiä. Kotikulttuuri oli sekoitus metsästäjä-keräilijäkulttuuria ja pienimuotoista maanviljelykseen siirtymistä. Syrjä-Suomi on astunut monin paikoin vasta luolasta ja majasta ulos. 

Jatkan keräilyä. Marjoja. Sieniä. Lankoja. Oksia. Kiviä. Yrttejä. Syötäviä kasveja. En metsästä. En kalasta, mutta syön mieheni onkimia ahvenia. Luen lintuja ja luonnonmerkkejä. Näen etiäisiä, tunnen ja tiedän. Metsä ei ole vieras, vaan metsä on turva ja koti. Ihmisten maailma on vieraampi, vaikka siinäkin kuljen jouhevasti ja käytän modernia tekniikkaa. Jotkut tuttavat harrastavat muinaisen ajan elävöittämistä. Minä matkustan mummolaan. Metsästäjä-keräilijäkulttuuri ei ole vain historian kaukaisilla lehdillä, se on omissa lapsuusmuistoissani ja parin sukupolven takana.

Isoäidilläni ei ollut varaa hankkia mökkinsä keittiöön kaakeleita, joten hän pyysi monesta kaupasta näytekappaleita ja lopulta seinä muodostui tilkkutäkkinä ilmaisista näytteistä. Jokainen ruutu on erilainen.

Minulla ei ole kirjavia kaakeleita.
Mutta rappusissani roikkuu kaksikymmentä eriväristä huivia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti