maanantai 4. helmikuuta 2013

Luonnonuskova vai jotain muuta?

Elämäni varrella olen kokenut ja kokeillut erilaisia uskonnollis-maagisia rooleja. Ehkä pisimmän ajan olen viettänyt uskova-kategoriassa maistellen sen erilaisia ilmenemismuotoja. Lapsuudessa ja nuoruudessa pusersin uskovuutta kristinuskon muottiin, sittemmin erilaisten pakanauskontojen ja luonnonuskontojen filtteriin.

Uskovaisen nimilappu keikkui minussa läpi vuosien vähän vinossa. Koin ulkopuolisuutta ja erillisyyttä, sillä en uskonut samalla tavalla kuin muut. Kristittynä koin pyhyyttä luonnossa ja sisäinen ristiriita kristillisen opin kanssa oli merkittävä. Luonnonuskovuus laajensi maailmankuvan sallivuutta yhdistäen holistisen ihmiskuvan, mystiikan ja uskonnollisuuden. Silti vuosien ajan koin olevani ulkopuolinen tarkkailija, joka opiskelee pakanauskontojen eri perinteitä ja järjestelmiä ollen kuitenkin sisimmässään jotakin muuta.

Koska olen vuosia toiminut aktiivisesti luonnonuskontojen kentällä, on suhdetta luonnonuskova-termiin tullut mutusteltua useampaan otteeseen. Muutama vuosi sitten vapautin itseni uskova-termistä, koska tuntin olevani enemmän kokija, tarkkailija, suodattaja, mystikko ja tiedonvälittäjä. Luonnonuskova-sanassa minulle soi kuitenkin rakkaana sana luonto.

Luonto edustaa minulle pyhää tilaa, joka on alkuvoimaisempi ja elävämpi kuin ihmisten rakentama ympäristö. Itsessään luonto ei silti ole minulle sen pyhempi kuin muutkaan paikat, mutta se yhdistää olemukseni tasot linjaksi, jossa pyhyys soi kauniisti ja tavoittaa tietoisen mieleni. Metsään kävellessä aistini havahtuvat hereille ja kuulen oman sisäisen ääneni paremmin. Saan oivalluksia ja ideoita. Asiat nousevat piilotajunnasta mielen pureskeltavaksi. Pyhyys on siis minussa itsessäni ja vaalin sitä tietoisuuden kipinää, jonka huomaan havahtuvan minussa hereille luonnon helmaan astuessani.

Mihin sitten uskon? Uskon ihmisen sisällä olevaan tietoisuuteen. Ytimeen, jossa asuu hiljaisuus, viisaus ja rauha. Eettisyyteen, moraaliin ja tietoisiin tekoihin, jotka lähtevät oman tahdon kultivoinnista. Jos ajatellaan, että uskova ihminen on ns. oikean käden polulla ja noudattaa filosofiaa ”Let Your Will Be Done”, kuljen maagikkona itsereflektion vasemman käden polulla, jota voisi luonnehtia filosofialla ”Let My Will Be Done.”

Mihin sinä uskot?



16 kommenttia:

  1. Moi! Hyvää pohdiskelua. Itse olen jonkin verran miettinyt samoja asiota vuosien varrella ja tullut siihen tulokseen että modernilla ihmisellä on tapana nostaa itsensä luonnon yläpuolelle, joka on lähtökohtaisesti väärin. Vasemman käden polulla tietysti tarkoitat tätä yksilökeskeistä tietä - joka on henkisen ja oman persoonan kasvun kannalta hyvä asia, mutta ei "uskonnollisessa mielessä". Ne kaksi asiaa on mielestäni hyvä erottaa toisistaan.


    - O

    VastaaPoista
  2. Haluatko kertoa, miksi yksilökeskeinen tie ei olisi hyvä asia "uskonnollisessa mielessä"?

    Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan sisintä itseäni, sitä paremmin pystyn reflektoimaan sisintä myös eri uskontojen ja filosofioiden kautta. Silloin voin vierailla eri uskontojen tilaisuuksissa ja löytää niistä elementit, jotka resonoivat itseni kanssa ja tuntea pyhyyttä, iloa jne. mutta tämä tapahtuu sisäistä vapautta tuntien, toisin kuin joskus nuorempana, jolloin uskovana olo oli uskonnon ns. sokeaa seuraamista ja yritystä sulauttaa itsensä uskonnolliseen muottiin.

    Ymmärrän toki, että esim. kirkkoherran mielestä olisi kauhistus, jos seurakunta olisi täynnä vasuristi ajattelevia itsensä kasvattajia, jotka ajattelisivat ja kyseenalaistaisivat kuulemisen sijaan :D

    VastaaPoista
  3. Hei, tekstissäsi on paljon samaa pohdintaa, kuin olen itsekin pyöritellyt mielessäni. Kristinuskon kautta pakanauskontoihin ja sen pohjalta toteaminen, että tuskin tulen koskaan mihinkään lokeroon sijoittumaan. Tämä kahdestakin syystä, joista ensimmäinen on se, että en ole "hurahtavaa" tyyppiä, mitä tulee uskontoihin ja uskomuksiin, eli en usko kokevani mitään uskontoa niin vahvasti omaksi jutukseni. Toinen syy juontaa juurensa osittain ensimmäisestä ja on se, että en varmasti koskaan pysty ottamaan minkään uskonnon käytäntöjä ja uskomuksia sellaisenaan tai kokonaisuudessaan omakseni. Lisäksi en usko tietoiseen jumaluuteen (/jumaluuksiin). Koska suhtautumiseni magiaan ja mystiikkaan on kuitenkin lähinnä psykologinen (uskon vaikutuksien kumpuavan psykologisista tekijöistä, itsesuggestiosta jne.), en koe maagikon tietä omakseni. Sen sijaan olen tavannut nimittää itseäni panteistiksi, kun koen maailman, luonnon, ihmisten ja kaikkien näiden välisten suhteiden muodostavan kokonaisuuden, joka on pyhä.

    VastaaPoista
  4. Ensimmäiseen postiin jatkoa... Selitin asian kieltämättä hieman epäselvästi. Koitetaanpa uudestaan :)

    Sanan "uskova" tai "uskonnollinen" käyttö on mun mielestä sinänsä sivuseikka. Olennaisempaa on mielestäni miten se vaikuttaa konkreettisiin tekoihin ja tapaan käsittää luonto. Sisäisen rauhan löytäminen ja itsensä kehittäminenhän on hienoja asioista, mutta eivät ne kait lopulta poissulje sitä uskonnollisuuttakaan?

    Mitä yleensä tarkoittaa uskoa johonkin? Voisin kuvitella että monelle luontouskovaiselle se tarkoittaa juurin henkilökohtaista luontosuhdetta (mitä siitä sitten kukin saa irti lienee yksilöllistä) ja _asettamalla luonnon hyvinvointi ja luonnon monimuotoisuuden säilyminen Oman Itsen edelle_. On siis joku suurempi Voima, jolle joutuu kurmataan päänsä ja Nöyrtymään. Nykyihminen ei enää nöyrry luonnon edessä ja se näkyy.

    Itselleni on kenties vaikea ymmärtää tätä koska en ole ikinä uskovaiseksi itseäni luokitellut. Sen sijaan käsittelen tätä asiaa puhtaasti symbolisten arvojen ja konkreettisten tekojen kautta.

    Tai sitten olen ymmärtänyt koko jutun väärin. Sopiiko kysyä, miten olet harjoittanut luontouskovaisuuttasi jos siitä on kerran tullut taakka vuosien varrella? Vai onko kyse ainoastaan sanan painolastista joka muistuttaa sinua patriarkaalisista aavikkouskonnoista?

    Mielenkiintoisia juttuja...

    - O

    VastaaPoista
  5. Kiitos O pohdinnoistasi,

    Varmaan se on ihmisestä kiinni, kenellä itsen kehittäminen tai ytimensä löytäminen poissulkee uskonnollisuuden ja kenellä päinvastoin, sehän voi johtaa vaikkapa oivallukseen, että oma ydin kaipaa uskoa ja näin uskosta tuleekin yksi tärkeä osa elämää. (Mutta vasemman käden polun kautta tie uskonnolliseksi käy ehkä koetellummin, eikä ns. sokeana uskona jossa omaa uskomista ei ole koskaan koeteltu tai purettu osiin)

    En koe, että luonnonuskovaisuudesta nimekkeenä olisi tullut taakkaa, vaan pikemmin niin, että aikani eri uskonnollisuuden muotoja kokeilleena voin huomata etten ole luonnonuskova siinä merkityksessä, että maailmankuvani perustuisi Uskolle. Se perustuu pitkälti kokemuksellisuudelle. Ajattelen, että uskominen tarkoittaa uskomista johonkin jumalaan tai näkymättömään voimaan sisältäen elementtejä kuten tämän olennon rukoilu tai ajatus, että tämän yhteyteen pitäisi pyrkiä palaamaan kuoleman jälkeen.

    Olen harjoittanut shamanismia vuosia ja shamanismihan muokkautuu välineenä hyvin erilaisiin maailmankuviin. Käytän shamanismia pääasiassa itseni tutkimiseen ja psykologisesti, mutta vuosien saatossa siinä on ollut mukana myös uskonnollisempia elementtejä.

    Wicca-ryhmässä olin mukana vuosia ja ehkä siellä koin selkeimmin ulkopuolisuutta. Monelle muulle wiccalle uskonnon jumala/jumalatar ovat enemmän/vähemmän todellisia hahmoja, mie mielsin ne luonnon kierron symboleina ja koin enemmän "opiskelevani wiccaa järjestelmänä" kuin "olevani wicca". Traditionaalisessa wiccassa uskonnon ritualistiikka ja seremoniallisuus on myös aika vankkaa tuoden siihen paljon symboliikkaa ja esineistöä, kun taas mulle ominta on hyvin vähäinen ritualistiikka, ehkäpä pään sisällä tapahtuva työskentely ja suora kokeminen ilman ulkoista psykodraamaa.

    Patriarkaaliset uskonnot ovat mulle ihan samantyylistä uskonnollisuutta kuin vaikkapa wiccan uskonnollinen ritualistiikka, jumalhahmot ja rituaalikaavat vaan hieman eroavat toisistaan. Nämä kaikki ovat vaan hieman erilaisia tapoja mieltää jumaluutta ja uskonnollisuutta. Nykyään saatan osallistua yhtä mielelläni katoliseen messuun kuin wiccan tai aasaiuskon rituaaliin - jos haluan maistella uskonnollisen pyhyyden ilmenemismuotoja. Mutta koen itseni ulkopuolisena kokijana niissä. Mikä ei tarkoita ettenkö saisi silti niistä irti pyhyyden tm. kokemuksia.

    VastaaPoista
  6. Hmm. Tuntuu että tartut liikaa termeihin. Suomen kielessä sana 'usko' on muutenkin vähän harhaanjohtava, koska esimerkiksi jo englanniksi kääntäessä se pitää sisällään käsitteet 'faith' and 'belief' joilla itsessään on jo eri merkitykset.

    Luontouskovaisuus ei mielestäni tarvitse lähtökohtaisesti tarkoittaa mitään sen kummallisempaa kun luonnon asettamista ihmisen yläpuolelle, wicca-rituaalit ja vastaavat varmasti tyydyttävät monen harjoittajansa draamantajua, mutta ei se ydin mielestäni noissa larppitouhuissa ole, joten siinä mielessä voin hyvin ymmärtää että olet etääntynyt kyseisistä aktiviteetteista...

    Aina ei voi ümmärtää, mutta olenkin tällainen simppeli kaveri.

    - O

    VastaaPoista
  7. Käsittelin tässä blogahduksessa nimenomaan suhdettani termeihin, joten tartun niihin tietoisesti. Termit, sanat ja käsitteet ovat mulle maagisia työvälineitä, joten peilaan mielelläni suhdettani niihin. Jos johonkin Uskon, niin sanojen voimaan ;)

    Mulle taas tuntuu vieraalta ajatus asettaa luonto ihmisen yläpuolelle. En ole varma kokeeko monikaan luonnonuskova asiaa noin. Samalla viivalla olemista ja pyhyyden kokemista luonnossa, elämänenergian hahmottamista luonnon kautta, panteismia se monilla tuntuisi olevan.

    VastaaPoista
  8. Aika jännä ajarus että luonnonuskova ajattelisi luonnon olevan ihmisen yläpuolella. Itse olen aina ajatellut että "luonto" on myös ihmisen luonto ja ihminen erottamaton osa muuta luontoa. En kyll kutsu itseäni luonnonuskovaksi tai uskovaksi muutenkaan, mitään en niele ilman omaa kokemusta :9 Mutta, termit harvoin kertovat kuin osan totuudesta eikä niihin kannata kauheasti takertua.

    terveisin Mörkö

    VastaaPoista
  9. Tottahan toki ihminen on myös osa luontoa ja samalla viivalla muun biosfäärin kanssa oleminen on epäilemättä ihanteellista. Mielestäni on täysin johdonmukaista ajatella luonnon olevan ihmisen yläpuolella koska olemme vain yksi pieni, eikä edes niin tarpeellinen osa sitä. Luonto tulee toimeen ilman ihmistä, mutta ihminen ei ilman luontoa (joku transhumanisti voi toki olla eri mieltä).
    Aika surullista tosiaan jos asian tila on tällainen, ettei edes luontouskoviksi itseään kutsuvat koe luonnon olevan itseään mahtavampi. Noh, heijastee hyvin itsekästä aikaamme ja sivilisaatiomme kuolinkouristuksia. Yksilö on keskiössä...

    Carry on,

    - O

    VastaaPoista
  10. Minusta luonto on ihmistä mahtavampi, muttei silti ylempi. Minusta tämä ylempi/alempi-jako on ihmisen tekemä ja jotenkin patriarkaalinen tapa jaotella asiat hallittaviin tai hallitsijoihin. Pidän kaikkea luonnossa olevaa neutraalina, ne vaan ovat, ilmentäen omalla tavallaan samaa elämänvoimaa. Nöyryyttä pitää osata tuntea niin luonnon kuin muiden ihmistenkin edessä ja apua on annettava kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt menit taas uskomusten puolelle? ;-) Luonnossa on aina vahvempia ja heikompia. Luonto ei ole perusluonteeltaan tasa-arvoinen, kuten ei myöskään evoluutio jos haluaa tarkastella asiaa enemmän tieteen näkökulmasta. Ihmisten luomat sosiaaliset konstruktiot sitten erikseen.
      Hauskaa miten pistät hierarkisen ajattelut patriarkaatin piikkiin. Ikään kun missään muualla ei esiintyisi hierarkioita...

      - O

      Poista
    2. Toki luonnossa on vahvempia ja heikompia sekä hierarkioita, mutta en samaista niitä ylempi/alempi jakoon uskonnollisessa mielessä (puhuttiin luonnonuskonnoista suhteessa luontoon). Vahvemmat ovat myös rakentaneet uskonnollisia hierarkioita kautta aikain.

      Poista
    3. Siinä ei tosiaan liene mitään epäluonnollista että maailmassa tulee aina olemaan johtajia ja johdettavia. Haluaako tätä hierarkiaa kutsua ylempi/alempi jaoksi vai joksikin muuksi lienee sivuseikka. :)
      Näinhän se on. Vahvoilla henkilöillä on henkisiä resursseja rakentaa jotain suurempaa ja koota ihmisiä yhteen (uskonnollinen yhteisö) ja siten myös vahvistaa arvoihin pohjautuvia yhteisiä pyrkimyksiä (ryhmän vahvuus yksilöön nähden).

      - O

      Poista
  11. Mielenkiintoista miten eritavalla asiat voi nähdä, Mielestäni samanismi perustuu nimenomaan omaan kokemukseen. Ainakin minun harjoittama samanismi. Ja jos siinä näkee "vain" psykologisen puolen niin on kyllä missanut todella paljon. Ei sillä etteikö se toimisi vallan hyvin pelkästään psykologisena itsehoitonakin :)

    -Purnu

    VastaaPoista
  12. Mie luulen, että me ihmiset olemme tällä pallolla hieman eri taajuuksilla kukanenkin. Toisen radio on virittäytynyt aistimaan henkisempiä aaltoja, toisten vastaanottamisessa rahisee maallisempi tai psykologisempi tapa selittää sama asia. Silloin kummallakin on omanlaisensa kokemus - toisella henkinen tai hengellinen ja toisella puhtaan psykologinen, ja kumpikin elää shamanismia siten miten sen kokee. Siksi ajattelen, että tietyssä muotissa shamanismin näkevä ei "missaa" niitä muita aspekteja, vaan elää sitä todellisuutta jonka hän tällä elämänkierrolla kokee ja pystyy havaitsemaan. Pääasia, että ihminen kokeilee mikä hänellä toimii ja on avarakatseinen eri tavoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ajatus heräsi minullekin kun luin tätä viestiketjua. Minun shamanismiin kuuluu lähes ydinopetuksena se, että jokaisen meidän energiamme on kytkeytynyt universumin energiaverkkoon omalaatuisella tavallaan. Ja tuota tapaa olla ja elää maailmankaikkeudessa shamaani kunnioittaa, hoitaa, parantaa ja vahvistaa.

      Poista